Don Innocenzo lupasi sen hänelle, mutta Edith ei ollut vieläkään tyytyväinen, hänellä oli vielä jokin vaikea sana lisättävänä.
— Onko hänen sukulaisilleen kirjoitettu?
— En tiedä.
— Niin, eiväthän hekään häntä rakastaneet. Tahtoisin ajatella hänelle jotakin muistoa, niinkuin voin. Teidän pitää auttaa minua, niin ettei kukaan saa mitään tietää, isäni kaikkein vähimmän.
Don Innocenzo tarttui hänen käteensä ja puristi sitä äänettömänä.
— Lähetän teille pienen piirustuksen Milanosta, sanoi Edith. — Tämän suhteen kirjoittakaa minulle postitse.
— Olen tekevä kaikki, vastasi pappi, — kuin veljelle.
Öljy lampussa alkoi loppua, huone hämärtyi.
Don Innocenzo nousi.
— Menkää nyt lepäämään, sanoi hän. Mutta Edith pyysi saada viipyä vielä hetken tyyntyäkseen, jos isä sattuisi vielä olemaan ylhäällä ja kutsuisi häntä.