— Tahtoisin, että te olisitte tuntenut hänet, niinkuin minä hänet tunsin. Hänessä oli todellista tunnetta, vielä herkempää kuin naisessa. Ja se juuri oli hänen onnettomuutensa, sillä siten hän ei voinut onnistua maailmassa ja tulla toimeen tavallisten ihmisten kanssa. Hän sulkeutui itseensä, omaan katkeruuteensa. Ja kun sitten viimeinen tuki häneltä puuttui, niin hän kaatui. Minä uskon hänen olleen uskonnollisen, sillä kuulin hänen usein puhuvan mitä syvimmällä uskonnollisella tunteella. Kun hän puhui Jumalasta ja hengen elämästä, joutui hän intoihinsa. Hän oli ymmärtänyt minun salaiset ajatukseni isäni suhteen ja hyväksyi ne sydämessään. Huomasin sen eräänä päivänä hänen katseestaan, kun tapasimme hänet tullessamme ulos tuomiokirkosta isäni kanssa. Ja vaikka hän tuli melkein joka päivä luoksemme, en kuullut hänen koskaan sanovan sopimatonta sanaa. Hän oli hyvin omantunnontarkka tässä suhteessa… Me Saksassa emme ole kasvatetut niinkuin nuoret italialaiset tytöt ja tunnemme enemmän maailmaa; mutta hänellä oli niin suuri kunnioitus minua kohtaan ja hän oli niin varovainen kaikissa puheissaan, kuin olisin ollut kymmenen vuoden vanha tyttönen. Myöskin eräänä iltana kävelyllä ollessamme hän puhui minulle täysin avomielisenä, kuitenkin ilman ainoatakaan suoraa sanaa, joka olisi saattanut minut hämilleni tai punastumaan. Ja kuulla nyt tuon pormestarin puhuvan tuolla lailla!
— Ei, ei minun mielestäni… änkytti don Innocenzo.
— Kuulin kaikki, kaikki, herra kirkkoherra. Ja olen varma siitä, että kun hän tuli takaisin palatsiin, oli se tuon toisen kutsumana ja kuka ties millaisella tavalla ja kuinka hellittämättömästi. Muistan liian hyvin ne puheet, joita hän piti minulle Orridossa. Sanon teille, että olen niin varma, kuin olisin nähnyt kirjeen tai sähkösanoman. Ja silloin hän oli jätetty yksin, oli kaikkien hylkäämä. Kuka tietää, kuka tietää, don Innocenzo, mitä raskaita ajatuksia hänellä lienee ollutkaan, poika paralla, nähdessään minunkin kaikkine uskonnollisina mielipiteineni kohtelevan häntä noin tylysti.
Hän, joka anoi apua, ettei vajoaisi! Olisinhan silloin voinut toimia toisin, olla rehellinen ja puhua hänelle niinkuin sitten kirjoitin; mutta luulin…
Hän ei voinut jatkaa.
— Ei, neiti Edith, vastasi kirkkoherra, — teidän ei pidä panna päähänne näitä asioita. Kuinka olisitte voinut aavistaa mitään tuollaista? Tahtoessanne tehdä niin ylevän uhrin, käyttäydyitte mitä järkevimmällä tavalla, kun ette rohkaissut hänen tunteitaan ja jätitte nuorukaisen aivan vapaaksi… Teidän omatuntonne on aivan puhdas, ja sen täytyy pysyä rauhallisena.
Hetken perästä Edith kohotti kasvonsa.
— Ja etten voi olla täällä huomenna! sanoi hän.
— Niin, on parempi, uskokaa se! Ette voisi teeskennellä isällenne, ja kuka tietää, kuinka hän kärsisi nähdessänne teidän tuskanne.
— Pitäkää edes huoli siitä, kuiskasi hän, — että joku sääliväinen olento seuraa hänenkin arkkuaan. Ja rukoilkaa jälkeenkinpäin, lisäsi hän.