— En voi edes puolustaa häntä!

Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

— Ja isänikin! Niin väärin tuomitseva!

— Mutta ei, ei suinkaan, koetti don Innocenzo sanoa.

Edith kohotti kätensä vastaamatta, puri huultaan ja saatuaan tuhahdetuksi nyyhkytyksen sanoi:

— Tulkaa tänne!

Kirkkoherra istuutui hänen viereensä sohvalle mielenliikutuksen pusertaessa hänenkin kurkkuaan.

— Tulen, sanoi hän, — mutta älkäämme puhuko tästä, vaan tuosta toisesta hyvästä uutisesta, jonka isänne ilmoitti teille ja minullekin. Kaikki muu on ollut pahaa unta, johon emme ole olleet syypäät. Unohtakaamme se.

— Ei, sanoi Edith kiihkeästi, — ettekö itse sanonut minulle eilen illalla, että minun oli kannettava häntä sydämessäni? Ja nyt, kun kaikki syyttävät häntä, soimaavat häntä, eikä hän voi sanoa sanaakaan puolustuksekseen, ja minulla olisi niin monta puolustusta, nytkö unohtaisin ja hylkäisin hänet ajatuksissanikin; en ikinä, niin kauan kuin elän ja toivon, että hän saa sen tietää siinä oikeudenmukaisessa maailmassa, jossa hän nyt on. Hänkö ilman tunnetta! Kuulkaa!

Kirkkoherra kääntyi syrjittäin hänen puoleensa, hänen nojatessaan yhä sohvan käsinojaa vastaan ja puhuessaan tuskin kuuluvalla äänellä.