Hän vastasi, ettei häntä nukuttanut ja pyysi saada jäädä vielä hetkeksi don Innocenzon luokse, kun nyt oli viimeinen ilta.
Hänen isänsä oli hiukan pahoillaan, että Edith lähetti hänet yksin nukkumaan.
— Mutta sinä tarvitset lepoa, sanoi hän.
Ja tytär syleili isäänsä ja tervehti liikutettuna.
Steinegge änkytti muutaman käsittämättömän sanan, tarttui kynttilään ja meni ylös aivankuin olisi astunut miekka kädessä vihollista vastaan.
Martta toi toisen kynttilän isännälleen, mutta tämä lähetti Edithin viittauksesta palvelijan pois käskien hänen mennä levolle.
Kun askelien ääni portaissa oli häipynyt, risti Edith kätensä ja katsoi kirkkoherraan.
— Jumala on kuullut rukouksenne, sanoi don Innocenzo. — Hän on vastaanottanut uhrinne.
Edith katsoi häntä yhä kädet ristissä ja mitään puhumatta, mutta hänen silmänsä olivat kyynelissä. Don Innocenzo, tuon voimakkaan surun valtaamana ja painamana, vaikeni myöskin.
Edith kallisti otsansa sohvan kädennojaa vastaan ja sanoi tukahdetulla äänellä: