— Ei, ei näin korkealla, vastasi kirkkoherra.
Mutta Edith ei välittänyt, oliko kosteaa vai ei. Oven kautta näkyi palanen sinistä taivasta täynnä välkkyviä silmiä.
Tähdet, rauhan leposijat, kuinka kaukana olettekaan, te toivomme ja onnemme päämäärä! Kuinka tunteekaan teitä puhtain sydämin katsellessa kuoleman ylevän ihanuuden ja monien asiain halveksittavan turhuuden, asiain, jotka päivänvalossa tuntuvat niin suurilta! Sielujen määräämätön tie niiden noustessa loppumattomasti elämästä elämään, loistosta loistoon, kuinka, huokaillaankaan surujen painaessa, että totuutta rakastava yö ottaisi silmiltämme sumean valon, joka peittää sinut ja välkkyvät asuinsijasi. Sielu riutuu silloin toivossa kuvitellen, että tuolla ylhäällä sitä säälivät, odottavat ja katselevat vakavan lempeästi olennot, jotka rakastavat meitä, jotka tuntevat salaisuuden, jonka vuoksi meidän on pakko viipyä täällä surujen keskellä, jotka tuntevat ajatuksemme ja näkevät vaieten erehdyksemme, koska korkea voima niin vaatii.
Martta kierteli keittiössä, sulki ovia, yski, sytytti kynttilöitä, kolisteli. Silloin Edith keskeytti äänettömyyden.
— Olet varmaan väsynyt, isä sanoi hän, — ja huomenna on sinun noustava aikasin.
Steinegge tuli liikutetuksi kuullessaan tuon rakkaan äänen niin tyynenä.
— Todellakin, taidan mennä nukkumaan, sanoi hän. — Huomenna ennen lähtöä minun on vielä puhuttava kirkkoherran kanssa.
Tämä kutsui Marttaa ja käski tuomaan kynttilän ja panemaan kirkon avaimet salin pöydälle ennen maatamenoa.
Edith ei liikahtanut.
— Entä sinä, sanoi Steinegge, — etkö tule?