— Eikö täällä, isä?
— Minun mielestäni sinun olisi paras tulla sisään.
Edith nousi, syleili ääneti isäänsä ja meni hänen kanssaan saliin istuutuen entiseen nurkkaansa. Steinegge ja kirkkoherra istuutuivat äänettöminä hekin, katsellen värisevää varjoa lampun jalassa. Äänet keittiössä vaikenivat. Yksi toisensa perään Martan ystävättäret kulkivat puutarhan poikki heittäen salin oven eteen kuin taikalyhdyn varjon ja kuiskaten sisään: — Hyvää iltaa. Niityiltä kuului sirkkojen sirkutusta ja sammakoiden kurnutusta.
— Mihin aikaan olet käskenyt ajomiehen valjastaa, isä? kysyi Edith.
— Puoli kuudeksi, rakkaani, ehtiäksemme puoli yhdeksän junalle.
— Ja mitä kello nyt on?
— Kymmenen.
Sitten he eivät taas puhuneet mitään. Neljännestunnin kuluttua tuli Martta katsomaan, oliko heillä aikeita mennä nukkumaan. Hän katsoi hetken epäröiden isäntäänsä ja vetäytyi sitten varpaillaan takaisin aivan kuin olisi mennyt ulos kirkosta saarnan aikana. Hetki sen jälkeen hän pisti päänsä sisään ja kysyi, oliko ikkunaluukut suljettava.
— Ei, ei, vastasi Edith.
— Eikö ole hiukan kosteaa? sanoi Steinegge kääntyen don Innocenzoon päin.