— Mutta kovin rumia asioita nämä ovat, päätti pormestari, rumia sotkuja! On se vain hyvä asia, että osaa elää kunnon miehenä, eikö totta, herra kirkkoherra, tuommoista ei silloin satu.
— Älkäämme tuomitko ketään, vastasi kirkkoherra.
Hetken vaitiolon jälkeen pormestari lähti. Molemmat toiset saattoivat hänet puutarhanportille. Kun tämä oli poistunut, kiersi Steinegge käsivartensa don Innocenzon ympärille ja painoi otsansa tämän olkapäätä vastaan sanoen:
— Edith parka, Edith parka!
— Älkää pelätkö, teidän Edithinne on voimakas, hänellä on vielä toinen voima, joka voittaa kaikki, yksin kuolemankin.
— Niin, mutta hän kärsii, kärsii! Eihän teistä kuitenkaan tuntunut, että hän olisi ollut kovin kiintynyt tuohon mieheen, eikö totta? Johan te sen minulle sanoittekin, mutta sanokaa vielä kerta, sanokaa aivan suoraan, miltä teistä tuntuu.
Onneksi oli pimeä, eikä Steinegge voinut nähdä don Innocenzon rehellisillä kasvoilla tämän todellisia tunteita, surua, että hänkin oli rohkaissut Edithin rakkautta tuohon onnettomaan.
— Ei, en luule hänen olleen, vastasi don Innocenzo venyttäen sanoja. — Toivon, ettei hän ollut. Sehän oli niin veres asia. Toivon, että hän voi pian unohtaa kaikki, kuin pahan unen. Oli viisaasti päätetty, että matkustatte huomenna. Minusta se on hyvin ikävää, mutta se on välttämätöntä. Ja Milanossa ei pidä puhua enää tästä asiasta, ei koskaan enää. Ja nyt hiljaa!
He lähestyivät Edithiä kulkien hitaasti ja ääneti. Kun he saapuivat hänen luokseen, nousi tämä ja yhtyi heihin He menivät kaikki pitkin muurin viertä aina salin oven edustalle asti. Steinegge kääntyi menemään sisään, mutta Edith istahti muurille.
— Ah, sanoi Steinegge pysähtyen, — minä luulin…