Toiset eivät uskoneet ja sanoivat, että pitäisi luodata Acquafondan Pozzo. Mutta tämä ei käynyt päinsä, koska railo oli syvä ja aleni mutkitellen.
Sillävälin pormestari, kirkkoherra ja Steinegge palasivat yhä jutellen. He näkivät varmasti selvään Edithin muurilla, koska keittiön ovesta tunki heikko valo häneen asti.
— Uskokaa toki, sanoi pormestari, — puhutaan yleisesti, että jos nainen oli hullu, niin oli mies vähänarvoinen hänkin. Sillä olihan jo jokseenkin paljon tulla tänne rakastelemaan donna Marinaa, kun kreivivainaja oli kuolemaisillaan ja juuri kun markiisittaren piti naida toinen. Eikö teistäkin? Tuomari oli oikeassa sanoessaan, että oikein se hänelle oli, tuo loppu!
Steinegge oli nähnyt Edithin, mutta toivoi, että nuo sanat tekisivät hyvää hänelle, sillä kirkkoherra oli antanut hänelle toiveita, ettei kysymyksessä ollut kovinkaan syvä tunne.
— Minäkin petyin, sanoi hän, — ja helppoa olikin pettyä tämän miehen suhteen, sillä hän oli miellyttävä, kovin miellyttävä. Luulen hänen olleen monta vertaa paremman sanoissa kuin töissä. Hän ei ole vakavasti pitänyt markiisitar Malombrasta eikä kenestäkään muusta, luulisin. Nähkääs, olen tuntenut useampia näitä kirjallisesti sivistyneitä henkilöitä; kaikki samanlaisia! Heille rakkaus on kuin jonkinlainen hermotauti, he tuntevat sitä milloin siellä, milloin täällä, muttei koskaan todella vakavasti. Toissa päivänä hän tuli palatsiin, tänään olisi lähtenyt, huomenna olisi takertunut kuka ties mihin.
— Hyvä, sanoi don Innocenzo, — Parce sepolto.
— Ja oletteko kuulleet tuosta kirjeestä? kysyi pormestari.
— En. Mistä kirjeestä?
— Tämä juuri on erinomaista. Tuo herra komendööri, tutkiessaan herra Sillan taskuja, löysi sieltä aloitetun kirjeen. Siinä ei ole nimeä ja se alkaa »rakas setä», sivu on täyteen kirjoitettu kuin jonkinlainen testamentti. Näyttää todellakin siltä, kuin hän olisi aavistanut olevansa lähellä loppuansa. Kuinka te sen selitätte?
— Ehkä tuo toinen oli uhannut tappaa hänet, sanoi don Innocenzo.