Jos hänen kasvonsa olisi paljastettu, olisi hänet nähty levollisena. Ehkä hänen sielunsa, vapautuneena ruumiista ja jokaisesta elon siteestä, lepäsi vielä tyynenä sen yläpuolella niinkuin se, joka pitkän oleskelun jälkeen on jättämäisillään ikipäiviksi majan, josta jo halusikin lähteä, mutta seisahtuu vielä kynnykselle tyytyväisenä, ilman kaunaa ja ilman kärsimättömyyttä, melkeinpä pieni säälinsävy mielessään noita huoneita katsellessaan, jotka nyt ovat suljetut, autiot ja hyljätyt. Hän tiesi menevänsä rauhaan, niin suuresti kaipaamaansa lepoon, tiesi myöskin rakkaasta, vasta alkaneesta näystä, että oli nyt rakastettu, niinkuin maisissa unelmissaan oli toivonut, hellän ja voimakkaan sydämen rakastama, joka olisi hänelle aina kuolemaan asti uskollinen. Ollen nyt itse toisella puolella noita monia asioita, jotka meidän puoleltamme katsoen olivat hänestä näyttäneet halpamaisen vääriltä, täytyi hänen ihailla järjestettyä suunnitelmaa ja hyvyyden ja toivon valoa kaikessa.
Mutta suihkulähteet puhelivat keskenään yön hiljaisuudessa, ne sanoivat, että Marina oli mennyt ikäänkuin Cecilia, kreivi Cesare, niinkuin hänen esi-isänsä, että uusia valtiaita tulisi taas palatsiin ja ettei maksanut vaivaa häiriytyä tämän vuoksi. Kun kuu hiukan ennen aamunkoittoa tuli esiin valaisten pylväskuistikon lattiaa ja dracenain ja azaleain loistoa — kukaan ei ollut ajatellut muuttaa niitä paikoiltaan — niin se näytti hekumallisine hymyineen etsivän sieltä jotakin, jota ei vielä sinä yönä voinut sieltä löytää, mutta jonka inhimilliset vaiheet sitten sinne toivat: toisia silmiä, joita täyttää haavekuvilla, toisia sydämiä, joita kiihoittaa rakkauteen niiden sijasta, jotka juuri-ikään olivat ainiaaksi vapautuneet.