Muista tammikuun 10 päivän ilta 1797 Genovassa, Brignolien talossa: muista pyhän tädin, sisar Pellegrina Concettan valkeat kasvot ja syntymämerkki hänen oikeassa poskessaan.
Muista nimi Renato, puna- ja sinikoristeinen sotilaspuku, olkalaput ja
kultaompelukset kauluksessa ja Doria-tanssiaisten valkea ruusu.
Muista nuo suuret, mustat vaunut, lumi ja donna Busalla, joka lupasi
rukoilla puolestani.
Muista ilmestys, jonka näit tässä huoneessa kaksi tuntia puoliyön jälkeen, nuo loimuavat tulikirjaimet seinällä, jonkin tuntemattoman kielen sanat ja kuitenkin silloin mitä selvimmin ymmärrettävät minun järjelleni, joka luki niistä lohdutuksen ja jumalisen lupauksen. Minun on mahdoton jäljentää noita merkkejä, en muista muuta kuin niiden ajatuksen. Ne sanoivat, että syntyisin uudelleen, että vielä kerran eläisin täällä, että rakastaisin Renatoa ja että hän rakastaisi minua; ne sanoivat vielä toisenkin asian, hämärän, käsittämättömän, ehkä nimen, jota hän silloin kantaa.
Tahtoisin kirjoittaa koko elämäni tarinan, mutta minulla ei ole voimaa siihen; riittäkööt nämä viittaukset!
Muuta nimesi! Tulkoon minusta taas Cecilia. Rakastakoon hän Ceciliaa!
Tämä arkku kuului äidilleni; ei kukaan tunne sen salaisuutta. Panen siihen hopeapuitteisen käsipeliin, jonka äiti sai Cagliostrolta Pariisissa. Olen katsonut itseäni siitä kauan, kauan; peili säilyttää sen muodon, joka viimeksi on siihen katsonut. Piirsin siihen päivä määrän sormukseni jalokivellä.
Nämä ovat hiukseni. Etkö tunne niitä? Muistele. Omituista puhua sinulle, niinkuin et olisi minä itse! Kuinka kauniit ja hienot hiukseni ovat! Ja ne menevät mullan alle ilman ainoatakaan hyväilyä, ilman rakkauden suudelmaa. Kuinka vaaleat ne ovat! Menevät mullan alle.
Ja sinäkin, pieni käteni! Panen hiusten mukana hansikkaan, muistaakseni sinua, pieni käsi. Huomaa, että hansikkaan peukalo oli liian lyhyt minulle. Kuka tietää, tuleeko minulla olemaan näin kaunis, näin pehmoinen käsi? Suutelen sitä. Hyvästi.
Minulla on vain muutamia päiviä elettävänä. On toukokuun 2 päivän ilta 1802. En tiedä hetkeä, minulla ei ole kelloa.