Mutta pihan suihkulähde kertoi salaperäisenä arumeille pitkän pitkää tarinaa, jota kuunneltiin uskonnollisella hartaudella. Ei lehtikään liikahtanut koko pihassa. Ehkä se oli tuon pyörtyneen naisen tarina, mutta ihmiskorvan ei onnistunut ymmärtää siitä mitään, eikä voinut päästä selville, oliko naisen nimi Marina di Malombra vaiko Cecilia Varrega.
Tuo yö toi mukanaan Marinalle ankaran aivokuumeen, jonka syytä kukaan ei voinut arvata. On aivan mahdotonta, ettei sairas olisi houreissaan päästänyt livahtamaan joitakin viittauksia tuohon ihmeelliseen tapaukseen, josta hänelle oli ollut niin vakavat seuraukset. Mutta ne olivat kai hyvin hämäriä ja epämääräisiä viittauksia, koska ne eivät herättäneet minkäänlaista epäluuloa. Marinan virkeä tahdonvoima, vaikkakin sairauden lamauttamana, työskenteli edelleen jo saamansa sysäyksen mukaan. Hän oli päättänyt vaieta. Kreivi Cesaren läheisyys oli hänelle kaikkein kauhein koe. Heti kun hän näki kreivin tai vain kuuli hänen askeleensa läheisessä käytävässä, hän kävi aivan raivoksi, ulvoi ja huusi, lausumatta ainoatakaan selvää sanaa, niin että hänen sairautensa ensi päivän jälkeen enon sairaskäynnit loppuivat siihen. Palvelijat ja seudun juorukellot saivat tietystikin paljon puhumista tästä Marinan äkillisestä vastenmielisyydestä enoansa kohtaan. Tekaistiin vaikka millaisia juttuja. Eniten uskottu selitys oli kuitenkin se, että kreivi olisi tahtonut naida Marinan vastoin tämän tahtoa ja että se olisi saattanut tytön hulluksi.
Kuuluisa tohtori B… joka oli kutsuttu »maalari»-paran avuksi, katsoi velvollisuudekseen kysellä kreiviltä tätä arkaluontoista asiaa. Hän teki sen mitä suurimmalla hienotunteisuudella, pannen pääpainon lääketieteelliselle puolelle. Kreivin vastaus oli vähemmän valtioviisas.
— Sisarentyttäreni on ehkä velkaa minulle jonkin verran kiitollisuutta, sanoi hän, — mutta ei kuitenkaan niin paljon, että hänen tarvitsisi vihata minua senvuoksi. Hän on hyvin älykäs nuori nainen, ja minä olen jo melkein lapseksi muuttunut vanhus, jonka vuoksi minulla on syytä uskoa, että olemme kaikin puolin täydelliset vastakohdat; mutta siitä huolimatta ei ole päähäni edes pälkähtänytkään yrittää naida häntä, niinkuin nähtävästi meidän lääkärimme on jutellut teille, sillä hän imee itseensä kuin sieni kaikki seudun tyhmät juorut. Puhuakseni sisarentyttärestäni, niin olivat meidän ensimmäiset, molemminpuoliset vaikutelmamme enemmän kuin tarpeeksi vastenmieliset, mutta ripotimme sitten paljon sokeria päälle, enkä minä puolestani tuntenut enää ollenkaan katkeraa makua. Muuten, rakas professori, arvelen, että kun ihminen kerran kääntää aivonsa nurin, niin on ymmärrettävä valkea, kun hän sanoo musta.
Professori B…n tiede voitti sairauden virkaveljen vaatimattoman tietämättömyyden avustamana. Puolentoista kuukauden kuluttua Marina näyttäytyi jo pylväskuistilla. Hän oli kalpea, ja hänen silmänsä olivat raukean hämmästyksen verhoamat. Olisi luullut, että tuuli taivuttaisi hänet kuin ohuen vesisateen. Kauneus ja jäntevyys palasivat kuitenkin nopeasti, vaikkakin tarkkaavainen katselija olisi huomannut, että kasvojen ilme oli muuttunut. Kaikki piirteet ilmenivät lujempina, silmissä huomasi vähän väliä epätavallista hämmästystä tai surumielistä tulta, jota niissä ei koskaan ennen oltu nähty. Teeskentelyn verho, johon Marina oli alkanut kääriytyä, hävisi. Muistokin entisistä pienistä teeskentelysynneistä harmitti häntä. Hänen hienoutensa, ennen aivan säädynmukainen, ettei loukkaisi ankaraa enoa, sai nyt oudon ärsyttävän luonteen. Vaakunoilla ja nimikirjaimilla varustetut, tuoksuavat, valkeat kirjeet alkoivat taas parveilla R…n kuninkaallisen postikonttorin komeroista. Ranskalaisia romaaneja ja murhenäytelmiä alkoi taas virrata palatsiin Dumolarpin kirjakaupasta. Piano pauhasi joka hetki, oli sitten kreivi kirjastossa tai ei, kuin riivattu Bellinia, Verdia, Meyerbeeria ja Mozartia; nämä kaksi viimemainittua mestaria olivat ainoat, joille Marina antoi anteeksi heidän saksalaisen syntyperänsä, edelliselle hänen ranskalaisten kansallisoikeuksiensa vuoksi ja jälkimmäiselle vain hänen Don Juaninsa tähden.
Hillittömät retkeilyt alkoivat järvellä ja vuorilla, yötä ja päivää, tuulesta ja sateesta huolimatta, ja Rico teki innokkaasti oppaan, palvelevan ritarin ja uskollisen koiran virkaa. Ja kaiken lisäksi R…n asukkaiden suureksi ihmeeksi Marina alkoi käydä kirkossa, johon hän ennen ei ollut jalallaankaan astunut. Totta puhuen, tämä hänen kunnioituksensa uskontoa kohtaan oli hyvin eriskummallinen. Sunnuntaimessussa häntä ei nähty koskaan, mutta hän meni kirkkoon silloin, kun siellä ei ollut ketään, väliin aamulla, väliin illalla. Eräänä päivänä löydettyään kirkon suljettuna hän meni päättäväisesti papin luokse avainta hakemaan. Kirkkoherran palvelijatar oli kivettyä hämmästyksestä nähdessään ovella palatsin neidin ja kuullessaan hänen pyytävän kirkon avainta. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli sulkea ovi tämän nenän edessä, mutta hän ei rohjennut, vaan juoksi kiireesti kirkkoherran luokse pyytäen tätä keksimään jonkin tekosyyn, ettei tarvitsisi antaa avainta tuolle noidalle. Mutta hänen isäntänsä torui häntä ankarasti ja meni itse avaamaan ovea Marinalle, johon hän oli tutustunut niinä harvoina kertoina, jolloin oli käynyt palatsissa.
Ei ole vaikea kuvitella miten enon ja sisarentyttären välit kehittyivät asiain näin ollen. Heitä voi verrata kahteen voimakkaasti sähköistettyyn metallinuppiin, jotka eivät milloinkaan voineet lähestyä toisiaan iskemättä kipunoita salamain puutteessa. Matkustamista Marina ei enää ajatellutkaan. Hänen parannusajallaan lääkäri oli puhunut hänelle siitä, olipa antanut kreivin luvalla aavistaa tämän suostumuksenkin, mutta Marina vastasi, ettei hän tahtonut lähteä pois palatsista, että ilma siellä teki hänelle erittäin hyvää ja ettei herra tohtori ymmärtänyt mitään.
Hän ja kreivi tapasivat toisensa vain päivällispöydässä, mutta olivat silloin ilmi sodassa keskenään. Yksin esineetkin olivat tuon mykän vihamielisyyden läpitunkemat ja näyttivät pitävän väliin yhden, väliin toisen puolta. Eräät ikkunat ja ovet ilmaisivat mielipiteensä pari kolme kertaa päivässä. Marina antoi aukaista ne ja kreivi käski sulkea ne. Eräs vanha nojatuoli taulugalleriassa menetti arvonsa ja rauhansa tässä sodassa. Melkein joka päivä määräys ajoi sen ikkunan eteen ja toinen takaisin sen entiselle paikalle. Fanny puolsi aina emäntänsä oikkuja ja tahtoa, toiset palvelijat olivat isännän puolella; hyväntahtoinen Giovanna koetti välittää, mutta ei onnistunut useinkaan kuin saamaan Fannylta jonkin hävyttömyyden, jota hän suri vaieten. Kreivi inhosi hajuvesiä, jonka vuoksi Marina käytti niitä enemmän kuin hyvä maku olisi sallinut. Sinne tänne unohdetut ranskalaiset kirjat nauroivat tuota vanhaa ranskalaisvihaajaa vasten kasvoja saaden hänet vihan vimmaan. Puutarhan kauneimmat kukat hävisivät tuskin ehdittyään puhjeta, huolimatta siitä, että kreivi raivosi valppaalle puutarhurille ja Fannylle, jonka syyksi hän luki nämä hävitykset. Tämän viimeksimainitun suhteen kreivi ei välittänyt hillitä itseään suuresti ja oli eräänä päivänä vähällä heittää hänet järveen, joka oli sittemmin onneksi Fannylle, sillä kreivi, katuen tuota väkivaltaista tekoaan, ei ajanutkaan häntä pois niinkuin oli aikonut. Mutta nämä vihanpuuskat kävivät yhä kiivaammiksi, sillä ne tähtäsivät Fannyn kautta Marinaan.
Marinaa kohtaan kreivi käyttäytyi sentään hillitysti. Lieneekö se johtunut siitä, että hän oli pitänyt paljon sisarestaan, vaiko ritarillisen vaistonsa vuoksi, ehkä myös pelosta joutua suunniltaan. Nuori nainen sai aluksi kreiviltä nuhteita, joita Marina hermostuneen kylmäverisesti ja salaisin tyydytyksen tuntein vastusti. Mutta pian kreivi jätti tuon käytöstavan ja vetäytyi vihaisen äänettömyyden verhoon. Tuo äänettömyys oli täynnä sähköä, jossa vihan salamat ja ivan välähdykset risteilivät. Joskus purkautui puolinaisia ukonilmojakin, jotka jättivät ilman yhtä painostavaksi kuin ennenkin.
Steinegge-paran elämä ei suinkaan ollut nautintoa näiden kahden riitatoverin välissä. Marina löysi yhtä mittaa keinoja loukata häntä.