Kreivi painoi pörröisen päänsä shakkilaudan ylitse.
— Niin, sanoi hän. — Eihän tässä oikein näekään. Katsokaahan, tuliko kukaan. Ei, ei, en tahdo, että te vaivaudutte.
Kreivi nousi ja soitti itse.
— Suokaa anteeksi, sanoi Silla, — mutta on välttämätöntä, että teen teille erään kysymyksen.
— Tehkää vain.
— Teidän mielipiteenne mukaan olisi siis syntyperäkin niitä erilaisuuksia, joita on kunnioitettava?
— Se on selvä, pahus soikoon. Lahjoitan teille sadoittain nykyaikaisia aatelismies-pahasia yhdestä rovosta parin, mutta ettekö ymmärrä, että yksilöiden erilaisuus luo perheiden erilaisuuden, että vanhat suvut, jotka ovat syntyneet mahtavasta sysäyksestä ja seisoneet kautta vuosisatojen korkealla, ovat jonkinlaisia korkeampia olentoja, elävät neljä-, viisi-, kuusisataa vuotta, omistavat tavallista suuremman voiman ja kykenevät säilyttämään kauemmin hyviä tapoja keskuudessaan, asettamaan isänmaan edun ohimenevän miespolven edun yläpuolelle, saavuttamaan harvinaisen pitkäaikaisen kokemuksen valtion asioissa ja olemaan johtajina ja esimerkkinä kansalle.
— Soititteko, herra kreivi? kysyi sisään astuva kamaripalvelija.
— Kuka pahus on käskenyt teitä sulkemaan ikkunat ja luukut tuolla tapaa?
— En ole niitä sulkenut; sen teki varmastikin neiti Fanny.