Kumpikin ajatteli tällä hetkellä jotakin edeltäpäin määrättyä kahletta, joka yhdisti heidän tulevat kohtalonsa, vaikkakin ehkä vastustajina ja vihollisina.
— On siis totta, että te pelaatte täällä palatsissa toistakin peliä, sanoi Marina puoliääneen.
— Minä? vastasi Silta hämmästyen. — En ymmärrä, mitä tarkoitatte.
— Ymmärrätte vallan hyvin! Mutta te pelaatte varovasti, salamyhkää, ette ole vielä liikuttanut kuningatarta. Teidän kurja ylpeytenne! Ja te puhutte vastustustoimista! Ette tunne minua. Minulle on kirjoitettu jokin aika sitten, että olen ylpeä, että tahtoisin elää jossakin helmi-emo-tähdessä ja ettei tässä poroporvarillisessa planeetassa, tässä likaisessa, huonomaineisessa tähdessä ole paikkaa minulle, mihin astua jalallanikaan. Tahdon vastata, että olen löytänyt paikan ja…
— Kas tässä sisarentyttäreni, sanoi kreivi astuen sisään muutamien vieraiden kanssa.
Silla ei liikahtanut. Hän tuijotti Marinaa silmät selällään. Hänen kirjeenvaihtotoverinsa, Cecilia, oli Marina!
— Herra Corrado Silla, hyvä ystäväni, lisäsi kreivi, — jonka pää näyttää yhä vielä olevan täynnä shakkia.
VII. KESKUSTELUA.
Sinä päivänä pyydettiin piloilla Palma Vecchion venezialaista aatelisnaista astumaan ulos kehyksestään ja istuutumaan päivällispöytään. Kaunis nainen vastasi tavanmukaisella hymyllään. Vaikkakin juhlapöydässä hopeat, kristallit ja kukkaset välkkyivät, se ei kyennyt houkuttelemaan häntä, joka oli kasvanut Itämaiden loiston keskellä. Ja kuinka kurja olikaan tuo ihailijaparvi tuossa hänen jaloissaan! Se, joka pyysi häntä astumaan alas, oli Ritariston komendööri Finotti, Parlamentin jäsen, kuudennellakymmenellä, silmät tulta ja loput tuhkaa. Siellä oli komendööri Vezzakin, kaunokirjallinen oppinut, ehdokas Senaattiin ja Korkeimman Opetuksen Neuvostoon, pieni, pyöreä, täynnä oppia ja älyä, hyvin rakas monille naisille, mutta ei sille, joka ei ollut teeskentelijä eikä sinisukka ja joka nauroi noille kultasankaisille silmälaseille, tuolle lyhyen lyhyelle, harmaalle metsästyslakille ja kimmoaville kumisotamiehen muodoille. Siellä oli myöskin professori, ritari ja insinööri Ferrieri, jolla oli hermostunut kasvojen ilme, älykäs katse, skeptillinen hymy, aivot ja pääkallo yhtä kiiltävät. Ei edes hänkään voinut houkutella kaunista veneziatarta. Hän itse oli XVI:n ja toinen XIX:n vuosisadan lapsi. Ferrieri oli syntynyt taiteilijan ja runoilijan merkeissä, mutta oli siirtynyt mekaniikan alalle. Siellä oli myös nuori asianajaja Bianchi, hienosti puettu, kaino nuorukainen, hämillään kuin vastanainut nainen, kauttaaltaan vielä kotilieden lämmittämä. Hänellekin hymyili välinpitämättömänä tuo kokenut nainen. Muita uusia muotoja siellä ei ollut, ellei sellaiseksi voisi lukea tohtorin ikävännäköistä olentoa, joka oli pujahtanut kutsumatta päivällispöytään.
Nuo vieraat oli tuonut palatsiin pieni, yksinäinen, poppelipuiden välitse juokseva jokipahanen, joka virtasi järven läntiseltä puolelta. Muutamat Milanon kapitalistit olivat antaneet professori Ferrierin toimeksi lähteä katsomaan, millainen johtovoima oli tuossa järvessä, ja tutkimaan olisiko se riittävä suurta paperitehdasta varten. Professorin tuli tehdä ylimalkainen luonnos, tunnustella R…n viranomaisten mielipidettä tarvittavan tienosan rakentamista varten ja saada ehkä se luovutetuksi ilman maksua jostakin kunnalliskassasta. Hän oli erittäin kuuluisa insinööri, pari sanaa hänen allekirjoittaminaan olisi saanut ihmiset kilpailemaan osakkeista. Hän oli tuonut mukanaan sisarensa pojan, nuoren asianajajan, asian laillisen puolen hoitoa varten. Poliittinen komendööri ja kaunokirjallinen komendööri olivat lähteneet mukaan. He olivat kreivi Cesaren ja insinöörin vanhoja ystäviä ja täyttivät nyt jo vuonna 1859 antamansa lupauksen tulla käymään palatsiin.