Päivällinen oli erinomainen ja runsaasti henkevyydellä höystetty. Parlamentin jäsenen tunnuslauseet vaihtelivat kirjallisuusmiehen pilapuheiden ja insinööriprofessorin purevien epigrammien kanssa. Kreivin mahtava ääni peitti usein kaikki muut äänet, kristallien, veitsien, kahvelien ja lusikkain helinän, astioiden kalinan ja kaiken muun. Nuori asianajaja pysyi vaiti, söi vähän, joi vettä ja katseli Marinaa. Steinegge ja tohtori kuiskailivat keskenään vaihtaen jonkin harvan sanan Sillan kanssa. Tämä oli hajamielinen ja omiin mietteisiinsä vaipunut eikä usein edes vastannutkaan heille tai vastasi aivan päin seiniä.
Myöskin Marina oli vaitelias.
Molemmat komendöörit, hänen naapurinsa, etsivät apua luonnolta, taiteelta, taivaalta ja maalta saadakseen hänet puhumaan, mutta heidän ei onnistunut houkutella hänen suustaan muuta kuin harvoja, yksitavuisia sanoja. Kuitenkaan ei hänen ilmeensä eikä katse, joka ei koskaan kääntynyt Sillaan, ilmaissut minkäänlaista levottomuutta. Komendööri Vezza, joka tahtoi tietää kaikki, teki viimeisen yrityksensä ja kysyi häneltä, tunsiko hän viimeistä muotiin tullutta reikäompelua, jota kaikki Milanossa opettelivat. Marina vastasi tukahdetusti huudahtaen hämmästyksensä ja halveksumisensa joka hämmensi siinä määrin oppineen miehen, että tämä heti heittäytyi suinpäin keskusteluun toisten kanssa. Puhuttiin uudesta paperitehtaasta. Insinööri kehui uusia koneita, jotka tuotaisiin paperimassan tekoa ja käyttämistä varten. Steinegge lausui ihmetyksensä, että paperimassa oli Italiassa vielä uutuus. Sen käyttö oli levinnyt erittäin laajalle Saksissa. Vezza huomautti, että Italiassa käytettiin paperimassan osakkeita ja rääsyosakkeita, selitellen sitten makean karvain sanoin tuota teollisuus-saksalaisuutta, hänen mielestään yhtä moitittavaa kuin kirjallinen saksalaisuus. Keskustelu kävi heti vilkkaaksi. Finotti asettui Vezzan puolelle, insinööri oli heitä vastassa. Steinegge, tulipunaisena, kuohui kiukkua ja joi Sassellaa ja Baroloa haavoitettuna kansallisessa itserakkaudessaan.
— Tuo on parasta italialaista runoutta, eikö totta, sanoi hänelle nauraen insinööri.
Steinegge risti kätensä, huokasi ja nosti silmänsä taivasta kohden mitään puhumatta, niinkuin joku vanha, haltioitunut serafiimi.
— Hyvin sanottu, herra Steinegge, bravo, huusi valtiopäivämies. — Cesare, kohta saapuu, eikö totta, R…n maistraatti keskustelemaan Ferrierin kanssa. Ne pitää panna täyteen tätä Baroloa. Olkoot sitten nuo herrat kuinka raakoja tahansa, ystävämme pistelee heidät poskeensa yhden toisensa perästä.
— Ohoh, et tunne heitä, vastasi kreivi. — He tulevat juomaan minun viinini ja professorin selitykset, kehuvat kaikkea, mutta eivät päätä mitään. Ne ovat sellaista väkeä, että mitä enemmän heitä silittelet, sitä vähemmän he luottavat sinuun, eivätkä siinä kovin väärässä olekaan.
— Aa! Sillä tavalla! Mutta eihän professori tuo heille mitään lahjaa, ja onneksi hänellä on niin epäkreikkalainen profiili kuin suinkin! Eikö teistäkin, markiisitar?
Marina vastasi kuivasti, ettei hän harrastanut kreikkaa.
— Ja siitä on jo neljäkymmentä vuotta, kun hänkin on unohtamassa, että on joskus sitä harrastanut ja silloinkin huonosti, sanoi professori. — Älkää kuunnelko häntä. Muuten, en ole kreikkalainen, mutta minulla on sopimus taskussa. Kaksisataaviisikymmentä työmiestä, tusina teknikkoja ja hallintovirkamiehiä, ja esimerkki ennen kaikkea! Jos tietäisitte, kuinka monta tehdasta tuolla vedellä käytetään! Sitten tulee välttämättömäksi hankkia rautatie.