— Kaunis loppukohtaus! sanoi komendööri Vezza ensimmäisen hämmästyksen haihduttua. — Oletko sinä ymmärtänyt?
— Ehen! vastasi Finotti. — Sehän on selvä kuin päivä.
— Kuin hämärä päivä.
— Mitä vielä! Tahdotko kuulla? Tuo nuorukainen, joka on pudonnut palatsiin kuin pilvistä, on ystävämme Cesaren pikkusyntejä. Neitosta se harmittaa mahdottomasti. Nähdä nenänsä alta vietävän sellainen eno, käsitäthän! Olisi kyllä olemassa kaiken pelastukseksi tuo tavallinen järjestely, ja lyön vetoa, että Cesarella onkin tämä ajatus mielessään, mutta… Pariisissa tai Milanossa tai vaikkapa kuussa on varmasti eräs mutta taivahisine sylintereineen ja ihanteellisine housuineen. Olkoon hän sitten vaalea tai tumma tai minkä pirun näköinen ikinä haluat: hän on varmasti olemassa. Siis ei mitään järjestelyjä, vaan ilmi sota! Eikö se ole selvää?
— Et tiedä niin mitään, rakas ystävä. Uskaltaisikohan ottaa sikarin. Komendööri Vezzaa huvitti sytyttää sikarinsa tuhlaten siihen kaikessa hiljaisuudessa puolen tusinaa tulitikkuja. — Niin Minä Pernetti Silla, kaunis nainen, erinomaisen kaunis! On ollut Cesaren ystävä, mutta vain ystävä!… Komendööri puhalsi savukiehkuran, seurasi sitä silmillään ja piirteli kädellään vertauskuvallisia nollia ilmaan.
— Hän oli tyrolilaisen ylioikeusneuvoksen tytär, jatkoi Vezza. — Tiedätkö, että Cesare ajettiin pois Lombardiasta v. 1831. Luulen hänen tahtoneen vapauttaa Italian voidakseen sitten ilman arveluja naida vaalean tyrolittarensa. Tyttö lienee ollut silloin siinä kahdenkymmenenkahden vaiheilla. Isä olisi ennemmin paistanut hänet elävältä kuin antanut vapaamieliselle kreiville. Tyttöparka pysyi lujana aina kaksikymmentäkuusivuotiaaksi asti. Hänen isänsä, oikea susi, taisi purrakin häntä. Vihdoin eräänä kauniina päivänä tyttö taivutti päänsä ja nai erään mädäntyneen itävaltalaisen, epäilyttävän olennon, joka ansaitsi paljon rahaa yrityksillään, mutta hävitti ne myöskin kaikki, meni saksalaisten kanssa tiehensä vuonna 59 ja kuoli luullakseni Leybachissa. Mina ja Cesare eivät nähneet enää milloinkaan toisiaan, mutta he kirjoittivat aina toisilleen; ei kuitenkaan rakkauskirjeitä, herra varjelkoon! Ei ajattelemistakaan Cesaresta! Hän on oikea jansenisti, joka ei mene messuun. Nainen kirjoitti hänelle vain pojastaan, jonka suhteen hän pyysi neuvoja. Hän kuoli vuonna 58, ja kaiken tämän olen kuullut eräältä hänen ystävättäreltään jälkeenpäin. Nyt kysyn minä, onko asia selvä? Kysyn, mitä markiisitar Malombralla on pelättävää, mitkä syyt saivat hänet…
— Kyllä, kyllä, kaikki voi olla totta, s.o. hän ei tunne asioita tältä kannalta. Mutta lopuksi, kuinka puhut syistä ja vaikuttimista noin ihastuttavassa pääkkösessä? Etkö näe, jumala paratkoon, mitkä silmät? Niissä on järkevyyttä ja hulluutta. Omistaa hetken noin ihana ja noin hävytön nainen! Varmasti tulisi hulluksi nautinnosta.
— Pyh! sanoi esteetikko, — hän on liian laiha.
Mutta valtiopäivä mies muodosti tätä sensuroimista vastaan niin oppineen ja tieteellisen kumoustodistelman, ettei sitä voi kertoa taiteellisessa teoksessa.