— Sytytänkö tulen, herra? kysyi Steinegge matalalla äänellä.
Oli myöhä yö. Jo pitkän aikaa olivat Steinegge ja Silla istuneet jälkimmäisen huoneessa vastapäätä toinen toistaan, mitään puhumatta. Tuntui siltä, kuin he valvoisivat paarien ääressä. Steinegge nousi, sytytti äänettömyyden vallitessa kynttilän ja istuutui taas tuolilleen.
Silla istui käsivarret ristissä rinnalla, pää painuneena alas rintaa vastaan, silmät tuijottaen maahan. Steinegge oli levoton, hän katseli Sillaa, kynttilää, kattoa, pani toisen jalan toisen päälle ja vaihtoi sitten taas äkkiä asentoa.
— Kohta meidän täytyy mennä alas, herra, sanoi hän. — Luulen herra kreivin palanneen jo aikoja sitten.
Silla ei vastannut.
Steinegge odotti hetkisen, nousi sitten, otti kynttilän ja lähti ovelle päin.
Toinen ei liikahtanut.
Steinegge katsoi häneen, veti kaulan hartioidensa väliin alistuvasti huokaisten, laski kynttilän kädestään ja astui Sillan eteen.
— Olen tyhmä, herra Silla, en osaa sanoa mitään, mutta olen ystävänne. Vannon teille, että jos voisin vastata puolestanne, vetäisin sydämestänne tuon terän, joka teitä varmasti siinä kiduttaa, ottaisin sen mielelläni itse, kunhan vain näkisin teidät huolettomampana.
Silla nousi ja kiersi käsivarret hänen kaulaansa. Steinegge höpisi tulipunaisena ja hämillään: