— Oo, ei… herra Silla… kiitän teitä, ja irtautui hellävaroen syleilystä. Onnettomuus, kurjuus ja kaikenkaltaiset mielenkarvaudet olivat nöyryyttäneet hänet siinä määrin, että hän tunsi itsensä orjamaisen liikutetuksi niiden tuttavallisuudesta, jotka hänen mielestään olivat häntä ylemmällä yhteiskunnan asteella.
— Pitää olla hiukan filosofi, sanoi hän. — Pitää halveksia tuota henkilöä. Ettekö usko, että hän on loukannut minua kahdeksan, kymmenen tai parikymmentä kertaa? Ettekö muista, kuinka hän puhui minulle tänäkin iltana kuin palvelijalle? Minä olen aina vain halveksinut. Hänellä ei ole ollenkaan sydäntä. Te italialaiset sanotte tuollaista kunnialliseksi naiseksi, koska hän ei tee sitä, ymmärrättehän. Ja alhaisiksi sanotte niitä toisia. Mutta minä, sanon: tämä, tämä (Steinegge painosti raivoisasti joka tavua), tämä on alhainen. Häpäisee minua, koska olen köyhä, häpäisee teitä ahneudesta!
— Ahneudesta?
— Niin, sillä hän kuvittelee, että herra kreivi aikoo tehdä teidätkin perillisekseen.
Silla peitti kasvot käsiinsä.
— Siis, tahtoiko hän todellakin sanoa…
— Mutta…
— Mutta mitä? kertasi Silla tuskaisesti.
— Kaikkihan täällä sanovat niin.
— Kaikkiko niin sanovat?