Pitkän äänettömyyden jälkeen Silla lähestyi hitaasti Steineggeä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi surullisella, mutta rauhallisella äänellä:
— Ja te, uskotteko tekin, että jos pyhimmällä muistolla, jonka omistan, olisi jotakin tahraa, olisin jäänyt tänne todistamaan sitä.
— En ole koskaan uskonut sitä. Herra kreivi ei olisi kutsunut teitä tänne. Minä tunnen herra kreivin hyvin.
— Rakas Steinegge, jos me nyt eroamme ikuisiksi ajoiksi, niin muistakaa miestä, jota sanoisin aina, ei vainotun, niinkuin teitä, vaan pilkatun, yhtämittaisesti, katkerasti pilkatun, niinkuin jokin ulkopuolella maailmaa oleva nauttisi nähdessään hänen kärsivän ja taistelevan, samoinkuin lapset katselevat veteen heitetyn siipirikon perhosen kärsimyksiä ja ponnisteluja. — Minulle annettiin palava sydän, mutta ei voimaa eikä taitoa tehdä itseäni rakastetuksi, mainetta himoava henki, mutta ei kykyä eikä taitoa voittaa sitä itselleni. Minun annettiin syntyä rikkaana, mutta nuoruusvuosinani, jolloin olisin alkanut nauttia sen tuottamista eduista, syöstiin minut köyhyyteen. Minulle luvattiin juur'ikään rauhaa, työtä ja ystävyyttä, jota sieluni halasi, sillä maineesta olen jo luopunut, ja nyt reväistään minulta kaikki yhdellä iskulla. Minulla on ollut pyhä äiti, jota jumaloin, ja minun tähteni hänen muistoaan häväistään; minun olisi pitänyt arvata tämä syytös, mutta en tullut kuvitelleeksikaan sitä, olin huolettoman kokematon ihmisten ja asiain suhteen. Lyhyesti: en ole kelvollinen elämään, tulen siitä päivä päivältä yhä varmemmaksi. Ja minulla on rautainen terveys! Puhun teille näistä asioista, sillä rakastan teitä, rakas Steinegge, ja tahdon että kannatte muistoani sydämessänne. En ole niitä koskaan kertonut kenellekään. Sanokaa, eikö tämä teistäkin näytä suorastaan veriseltä ivalta? Hyvä. Sillan silmät säkenöivät ja ääni muuttui väriseväksi. — Mutta sitä se ei ole. Minussa on voimaa kestää vaikka minkälaisia pettymyksiä, vaikka millaisia katkeruuksia, ja tätä voimaa en ole itse itselleni hankkinut. Olen käyttävä sitä, olen taisteleva elämän, oman itseni ja tuon kamalan epäilyksen kanssa, joka aika ajoin minut valtaa, ja olen varma, että Jumala on käyttävä minua johonkin…
Ovelle koputettiin.
Kreivi Cesare käski ilmoittaa Sillalle, että hän oli vieraidensa luona ja pyysi tätä saapumaan alas. Silla pyysi Steineggeä menemään puolestaan ja esiintuomaan hänen anteeksipyyntönsä, syyttäen muutamien tärkeiden kirjeiden kirjoittamista.
Steinegge lähti hyvin huolestuneena. Mitä herra Silla aikoi tehdä? Samaa kysymystä pohdittiin kauan palatsin alakerroksessa. Neitsyt Fanny oli ensimmäisenä antanut virkaveljilleen tiedon siitä »hyvästä läksytyksestä», jonka hänen neitinsä oli antanut tuolle »mustalle tulpaanille», joka Fannyn silmissä oli syyllinen, koska »tulpaani» ei ollut huomannut, että hänen silmänsä olivat kauniit ja rohkeat. Kokki väitti, että muutamat maistraatinjäsenet, joiden kanssa hän oli juonut litran kyttyräselkäisen Cechinan luona vierailun jälkeen, olivat kertoneet, että sinä hetkenä herra Silla oli vavissut kauttaaltaan ja oli ollut valkea kuin paperiarkki. — Kuka tietää, herra Paolo, sanoi Fanny hänelle, — minkä, muodon he nyt ottavat, kun tapaavat toisensa, nuo kaksi! Minun markiisittareni ei ainakaan pelkää ketään.
Silloin joku huomautti, että herra Silla oli vetäytynyt huoneeseensa, eikä enää sinä iltana tulisi alas. Herra sihteeri, joka oli pitänyt hänelle pitkän aikaa seuraa, oli tullut ulos aivan vääristynein kasvoin. Ja toinen omituinen tapaus: herra Silla oli lähettänyt hakemaan takaisin partaveitsensä, jotka puutarhurin piti viedä mukanaan Comoon hiottaviksi.
— Saatte nähdä, sanoi Fanny, — että tuo on kyllin hölmö ampuakseen itsensä jättämättä kenellekään kolikkoakaan juomarahoiksi!
— Hiljaa! Olkaa vaiti, sanoi Giovanna. — Jos isäntä kuulisi nuo puheet!
Ja siitä hyvästä, mitä te olette hänelle tehnyt!