Ei näkynyt tähtiä eikä kuuta, ja Rüdesheimin hiljaisilla kaduilla oli niin pimeä, ett'en millään lailla voinut nähdä kulkiko joku edessäni tai takanani. Pysähdyin vähän väliä kuunnellakseni. Ei ääntä, ei askeltakaan; kuulin vain junan jyrisevän toisella rannalla ja ajattelin junaa, joka oli tuonut Violetin tänne, kun minä seisoin ikkunassani sydän sykkien, kynttilä kädessä.
"Te olette oikea runoilija", sanoi Emma rouva, kun astuin sisään. "Ette ole hankkinut edes todistajiakaan."
Löin otsaani, sehän oli totta! Tai paremmin sanoen, olin kyllä ajatellut sitä ja valinnut ritarillisen professori Andreas Grossmannin Wiesbadenista. Hän oli ollut opettajanani Italiassa ja palannut kotiin vuoden 1866:n jälkeen, mutta tässä kiireessä olin unohtanut hänet. Olin varmaan hyvin surkean näköinen, koska rouva kiiruhti nauraen sanomaan, että hänen miehensä, Violetin todistaja, oli ajatellut sitä, ja puolituntia sitten oli hän mennyt herättämään erästä ystäväänsä antaakseen hänen tehtäväkseen toisen puolen. Sillä aikaa kun keskustelimme aukeni ovi hyvin hiljaa ja Violet astui sisään puettuna samaan valkoiseen hääpukuun, jonka olin aikaisemmin nähnyt. Huudahdin yllätettynä. "No katsokaa häntä edes", sanoi Emma rouva. "Katselkaa häntä, minä laitan sillä aikaa hiukan illallista."
Hän meni ja minä ojensin käsivarteni morsiantani kohden.
"Oletko iloinen nähdessäsi minut tässä puvussa?" kysyi hän pää rinnallani. "Kaikki muut saavat nähdä morsiamensa tällaisena, ja minä tahdoin, että sinullakin olisi se ilo."
Ja hän nosti hymyillen kasvonsa, arat ja loistavat kasvot minua kohti.
Sitten painui hänen päänsä taas ja hän sanoi hiljaa:
"Olenko sen arvoinen?"
En vastannut sanoilla, mutta hän ymmärsi hyvin vastaukseni.
"Nyt me olemme viimeistä kertaa", jatkoi hän pitkän hiljaisuuden jälkeen, "viimeistä kertaa yhdessä sulhasena ja morsiamena. Pelkäsin niin, että kuolisin sitä ennen! Tiedätkö mitä kirjoitin vähän aikaa sitten?"
Hän nauroi kevyttä, kultaista nauruaan, pani kätensä olkapäilleni ja suunsa korvaani.