Ah, ei, jos lemmit mua, soisin
ma hautain syvän laakson sumentoon.
Ei ristiä, ei kiveä siell' oisi,
sa yksin tietäisit, ma missä oon.
Sua ihmishäijyys kiusata ei saisi.
Mun tähteni ei sanottaisikaan:
"Tuo Aallotarna leikitellä taisi,
vain vuorten kylmää lunta sielussaan.
Hän virran rantamalle vilpoisellen
käy lemmenleikkiin kera laineitten.
ja sammalvuoteellansa venytellen
suo erämaille tunteet sydämen."
Oi armahain, ma itse soitteleisin
kuohussa kiitävien aaltojen.
Lemmestä, suuteloista lauleleisin
ma ijän kaiken eelleen rientäen.
Oi armas, siellä sammaleitten alla
jotk' onnellisna sua kannattaa.
Ma hiljaa juttelisin kuiskimalla
sydämen kaipausta suloisaa.
Säteissä auringon mun sielun oisi,
kun tuoksut ympärilläs liitelee.
Se latvain laulaessa sulle soisi,
kun säteet hellät sua hyväilee.
Taivaassa, josta katsehesi kallein
nyt etsii uskoansa, toivoaan
Tuulessa ympärilläs harhaileisin,
kun myrskyten se kiertää kautta maan.
Sitten kun olin kirjoittanut säkeet toistin niitä itsekseni sata kertaa, seisoen ikkunani edessä ja katsellen kuun valaisemaa kallionkielekettäni. Aioin antaa ne hänelle seuraavana aamuna. Toivoin vain, että se tulisi pian ja kuvittelin kuumeisesti, että ne liikuttaisivat häntä, että hänen täytyisi antaa myötä rakkaudelle. Missä oli silloin muisto unestani, syvästä rotkosta, ja pelastavasta voimasta, joka nosti minut ylös siitä? En muistanut sitä enää, en ajatellut tunnetuita enkä kätketyitä, en oikeita enkä luvattomia esteitä. Minulla oli mielessäni ainoastaan hänen hienot kasvonsa, solakka olentonsa, älykäs ja suruisa mieli, ääni, käsi, joka oli jättänyt tuoksunsa käsivarteeni, intohimoinen sielu, täynnä salaisia syvyyksiä kätketyitä intohimoja. Se oli toinen, paljon vaarallisempi rotko, jonne nyt kaikin voimin pyrin; sillä jos sellainen lempi pääsisi pyytämänsä perille, ei se kärsisi mitään rajoituksia. Jumalan käsi oli jo päälläni ja ohjasi minua oikealle tielle. Sitä en tiennyt, vaan vaelsin erehdyttävässä pimeydessä antaakseni lopulta kaiken kunnian pelastuksestani yksin hänelle.
Seuraa vana aamuna menin aikaisin alas ja tapasin hämmästyksekseni rouva Yves'in kirjoittamassa lukusalissa.
Hän ojensi minulle kätensä. Minun katseeni kysyi minulleko hän kirjoitti. "Kyllä," sanoi hän heikolla äänellä ja hymyili, mutta oli hyvin kalpea.