"Te toitte juuri runonne minulle. Se liikutti minua syvästi. Huomasittehan sen! Kysyn Jumalalta miks'ei hän saattanut meitä yhteen muutamia vuosia aikaisemmin, kun ehkä vielä olisimme voineet olla onnellisia! Kuitenkin olen tyytyväinen lyhyeen ja myöhäiseen kohtaukseemme, vaikka mieleni onkin surullinen. Vaikka en uskokaan inhimillisten tunteiden kestävyyteen, luulen kuitenkin, että muisto säilyttää tuoksun keskeytyneistä tunnelmista, joilla ei enää ole eloa. Tulette pitämään sanojani kylminä ja kovina, mutta minä olen oppinut niin ajattelemaan paljon kylmemmässä, paljon kovemmassa koulussa. Nykyhetkellä tuottaa halumme oppia tuntemaan toisemme meille vain tuskaa, joka on halujen tavallinen hedelmä. Mutta aika parantaa niin teidät kuin minutkin, aika, joka haavan sijalle jättää vain pienen hellän kohdan, jota pakottaa aina ilmojen vaihtelun mukaan. Sitä tyhjänpäiväistä lohdutusta, että minä tulisin haudallenne itkemään, ette saa. Te tulette, niin kuin sydämestäni toivon, elämään paljon kauemmin kuin minä, tarpeeton olento, ja tulette yhä tarkemmin tuntemaan — minä tiedän sen — monien rohkaisuksi kaiken sen hyvän, minkä luulette ihmisrinnassa asuvan. Mutta jos siitä syntyykin vain joku hyvä pienempi teos, joku pelokas, jalo ajatus, täytyy sen, jolla ei ole teidän uskoanne, tunnustaa, että ihanteitten sumu voi joskus kiteytyä pisaraksi, pudota ruohonkorrelle ja virkistää.
"Te odotatte, että lopettaisin, ja minun täytyy kiirehtiä, koska on aika palata setäni luo. Teidän tunteenne liikuttaa ja ilahuttaa minua siinä määrin, että minun täytyy olla aivan suora teitä kohtaan.
"Olen vapaaehtoisesti mennyt kihloihin miehen kanssa, jota kunnioitan, mutta vakavammat arvelut kuin se, pakoittavat sydämeni rakastamaan vierasta. Entiset kohtalot ryöstävät minulta mahdollisuuden tulla onnelliseksi tätä tietä, samoinkuin kyvyn tehdä muita onnellisiksi. Miksi en sitä sanoisi? Tehän arvaatte niin paljon! Olen kerran rakastanut, liiaksi rakastanut. Viidenkolmatta ikäisenä olen jo vanha ja pakoitettu pitämään sydämeni jok'ainoaa liikahdusta halveksittavana heikkoutena, ajattelemattomuutena.
"Hyvästi! Olen arvellut hetken voisinko lisätä 'ystäväni', voisinko ainakin tällä viattomalla sanalla vastata mielikuvituksenne lentoon. Mutta olen hyljännyt tuon viattoman sanan ja sanonut itselleni, että on viisaampaa, kun tyydymme siihen, mitä meillä on ollut: hetkinen myötätuntoa ja henkistä kosketusta. Ystävyyssuhde, kirjeenvaihto voisi tulevaisuudessa tehdä asemamme tuskallisemmaksi. Niin tulee tämän muiston tästä hetkestä elää viattomana ja runollisena.
"Matkustan ylihuomenna, ehkä jo huomenna. Vielä kerran Hyvästi! Suokaa minulle anteeksi, ja elkää tehkö sitä, minkä omatuntoni ja tahtoni minulta välttämättä vaatii, vielä raskaammaksi. Kiitän teitä runosta, jonka aina tulen säilyttämään. Jumala siunatkoon teitä kaikessa mitä teette, kaikessa mitä rakastatte!
Violet Yves."
VIII.
Hänen sanansa "Forgive me! Be kind to me!" olivat täyttäneet sydämeni jäätävällä pelolla. Hänen kirjeensä ensi rivejä lukiessani olin riemuinnut; sitten olin ahminut joka ainoan katkeran rivin saadakseni tietää pahimman. Kun olin päässyt loppuun, kuohuivat minussa sellaiset pyyteet, niin mahtava elämäntunne, että se tuntui minusta liiankin voimakkaalta. Hän oli vielä vapaa, rakasti minua, hänkin oli nähnyt unta minusta. Ainoan kerran elämässäni purkautui sydämestäni kauniita, valmiita säkeitä, joista ensimäiset tuntuivat minusta mielettömiltä, ja viimeisissä on pelottava hyppäys, mutta niitä en muuta:
Agaven kukka ylpeänä nousee, taivaalla häikäisevi hehku auringon; tulen ja valon hurmiossa sielu levittää siipensä ja sinkoo lentohon. Pimeä pitkä, katkera on poissa, mutt' kaikkein raskahin on hetki tää.
Ei! ole rauhassa sydämeni, niitä en muuta, en koske sinun määrättömän, rajattoman riemusi purkaukseen.