Tulen ja valon hurmiossa sielu levittää siipensä ja sinkoo lentohon.
Niin nytkin. Kaikki oli taas palannut salaman nopeudella: usko itseeni ja työkyky. Valmiit kappaleet tuntuivat minusta taas eläviltä ja kauniilta, ja kun ajattelin romaanini jatkuvaa kehitystä, en vielä nähnyt sitä kokonaan, vaan näin kuin alituisten salamoiden valossa joukon tapahtumia ja juonen mutkia. Tartuin jälleen työhöni, enkä tiedä onko minulla koskaan ollut niin runsaasti luomisvoimaa. Jätän mainitsematta vastauksen, jonka heti lähetin Violetille. Noitten kirjainten näkeminenkin piti yllä hurjaa riemuani.
Joulukuun puolivälissä palasin kaupunkiin. Mikä talvi se olikaan minulle! Opiskelin kaikellaista kuin vihoissani. Suuret ja hävettävät aukot tiedoissani, joista ihmisillä ei ollut aavistustakaan, eivät nyt suinkaan pelästyttäneet minua ensi kertaa ja rupesin hurjasti opiskelemaan. Muutamassa kuukaudessa nielin Ranken Paavien historian, Alfierin kaikki teokset, en muista kuinka monta nidettä italialaista kansanrunoutta, suuren osan Goethen Wilhelm Meister'ista, Spencerin Principles of Sociology ja Plautuksen komediat. Samaan aikaan olin ottanut tehtäväkseni lukea päivittäin laulun Dantea, sata säettä Vergiliusta ja viisikymmentä Odysseiaa. Tein ankarasti työtä ja sain virkistystä vain kirjeistä Violetille, romaanistani ja Homeroksesta. Vaikka osaankin verrattain vähän kreikkaa, virkisti Homeros mieltäni kuin kylpy suuressa, kirkkaassa järvessä. Kävin vieraissa ja näyttäydyin joskus teatterissakin. Muistatte kai, ett'en kertaakaan ollut poissa teidän keskiviikko-illoistanne. Näön vuoksi kävin myös muutaman kerran tervehtimässä entistä mielitiettyänikin. Luulen, että hän kätki sydämensä ja omantuntonsa sekasotkussa terveellistä vihaa minua vastaan. Mutta minä en välittänyt siitä, vaikka hänen ja hänen läheistensä käytöksessä olinkin huomaavinani peitettyä vihamielisyyttä ja arvasin, että he puhuivat pahaa minusta ja kirjoistani. Olen aina, ja silloin enemmän kuin koskaan, ollut välinpitämätön sellaisista asioista. Ehkäpä he olivatkin oikeassa, mutta jos Violet rakasti minua ja lähetti minulle palmunlehviä — mitä huolin minä silloin näistä ihmisistä. Jos milloin ajattelin heitä ja heidän syytöksiään, tapahtui se jonkunmoisella kiitollisuudella, koska kaikille ihmisille ja etenkin runoilijoiden itserakkaalle rodulle on terveellistä tietää, että kaikki tuo suoranainen kiitos, jolla ihmiset meidät hurmaavat, on valheensekaista, sillä jos yleensä kiitetään kirjailijaa vasten kasvoja, on siinä ainakin puoleksi, joll'ei kokonaan valhetta. Olenko itse viaton? Omnis homo mendax, siitä olen varma, ja jos sen minulle todistaa tuo katkera tuomio, jonka langettavat selkäni takana samat henkilöt, jotka ennen kehuivat minua vasten silmiä, voitan sillä sen, että vahvistun oikeassa ja pakotan ylpeyteni tutkimaan herjaajien syitä. Eroitan niistä hyvän, halveksin loppuja ja tunnen taas maaperän jalkojeni alla kiinteämmäksi, henkeni vapaammaksi ja rohkeuteni kasvavan.
Ihmisten mielestä olin muuttunut. Tehtiin huomautuksia välieni rikkoutumisesta tuon naisen kanssa, luultiin, että minulla oli rakastettu, lausuttiin arveluita ja huomattiin ne vääriksi. Eräät naiset kiemailivat minulle, mutta luopuivat siitä, pitäen minua jääpalasena. Veljeäni ja kälyäni hämmästytti elämäntapani, mielenlaatuni ja vieläpä ulkonäkönikin. Ensiksi kyselivät he, ja kun minä vastailin ylimalkaisilla puheenparsilla, lakkasivat he siitä. Luulen, että minun kälyni, suon sen hänelle anteeksi, joskus tarkasteli käsialoja kirjeitteni osoitteista, nähdäkseen kirjoittiko joku outo henkilö minulle.
Huhtikuun alussa sain ystäviltäni Münchenistä tiedon, että miss Yves'iä odotettiin Nürnbergiin toukokuun puolivälissä. Silloin arvasin ajan tulleen lähteä hakemaan Violetia. Olin kirjoittanut hänelle aina, kaikki. Olikohan suoraa, jos nyt en virkkaisi hänelle mitään aikomuksistani saavuttaakseni helpommin tarkoitukseni, välttääkseni kieltoa ja yllättääkseni hänet? Se ei ollut oikein. Kirjoitin siis hänelle, että tulisin.
En matkustanut heti, vaan odotin viikon verran kirjettä miss Yves'iltä.
Sitä ei tullut ja huhtikuun 15 p:nä olin Napolissa.
Täytyi olla sellainen vahva usko kuin minulla, kun lähtee ilman pienintäkään ohjausta etsimään häntä Napolista. Kun olin juossut viikon turhanpäiten ympäriinsä, löysin aavistamattani jäljen Kansallismuseosta. Kun näin eräitten naisien kopioivan siellä kuvia, johtui mieleeni kysyä, oliko miss Yveskin pyytänyt lupakirjaa.
Niin sain selville, että eräs miss Yves oli käynyt museossa joulukuusta maaliskuuhun. Eräs vartijoista muisti hänet viimein ja sanoi, ettei hän enää kuukauteen ollut käynyt siellä. Silloin arvelin, että hän oli Roomassa sukulaistensa luona, ja matkustin kohta sinne.
En koskaan unohda kuinka sydämeni löi kun Albanon asemalla näin takaapäin nuoren, solakan vaalean naisen, jolla oli hänen käyntitapansa. Se ei ollut hän! Hän nousi minun vaunuosastooni ja minä näin, että hänen kasvonsakin muistuttivat Violetia jossain määrin. Katselin häntä lakkaamatta ja katseessani oli kai jotain merkillistä, sillä hän punastui ja rupesi puhelemaan tovereittensa kanssa. Hän oli saksatar. Hänellä oli miellyttävä ääni ja hän piti Nemi-järveä "satumaisena".
Hän oli minusta kuin Violetin varjo. Arvasitteko ihastuttava muukalainen, miksi katselin teitä?