Tapasin hänet taas eräässä kirkkokappelissa, jossa kirkolliset taidekokoelmat olivat. Hän istui Kaulbachin taulun edessä, joka esittää nuorta Otto III:ta, kuinka hän juhla-aterian jälkeen Aachenissa juomatoveriensa kanssa, juopuneen päähänpistosta, tunkeutuu suuren keisari Kaarlen hautaan ja näkee ruumiin soihtujen valossa valta-istuimella majesteetillisenä ja pelottavana. Tuntematon lausui ääneen ilmi ihastuksensa toistellen itsekseen: "kaunis, erinomaisen kaunis!" Hän nousi istuimeltaan, melkein haisteli pitkällä, terävällä nenällään kuvioita ja palasi taas kiireesti istumaan. Hän näki minut ja sanoi, kasvot yhä loistaen, tällä kertaa mielihyvästä:
"Tämä lohduttaa." Muistossani välähti kuin salama; ääni oli miehen, joka edellisenä iltana oli keskustellut Violetin kanssa Zur Sonne kahvilan luona. Kiirehdin puhumaan, olemaan yhtämittaa hänen kanssaan, siinä tarkoituksessa, että vastaväitteilläni viivyttäisin häntä. Ihailin taulun suunnitelmaa ja tein joitakuita huomautuksia sen köyhää ja kuivaa väritystä vastaan. En tiedä kuinka sanoin sen hänelle, sillä puhun jokseenkin kankeata ja virheellistä saksaa. Luulin, että hän söisi minut. — "Wie! Wie! Es ist ja eine Gruft! Es ist ja eine Leiche! Kuinka, kuinka! Sehän on hauta! Tuohan on ruumis!" Puolustin mielipidettäni. Taulun varjot ovat synkät, mutta niissä ei ole syvyyttä, soihtujen ruumiille lankeava valo on räikeä eikä elävä, kuviot erottautuvat liian vähän taustasta. Väitellessämme lauhtui tuntematon. "Oikeastaan" — sanoi hän — "en juuri voi väitellä värityksestä, minä puolustan aatetta; aate on piirre, jota ei ole luonnossa, vaan minun sielussani. Sieluni ymmärtää suuren runoilijan tarkoituksen, sen runoilijan, joka on maalannut tämän. Suuri aate! Suuri näky menneisyydestä! Vähät siitä vaikka se olisikin köyhä ja kuiva! Se vaikuttaa minuun enemmän tälläisenä. Onko herra ranskalainen?" Kun hän kuuli, että olin italialainen, osoitti hän vilkasta ja iloista hämmästystä. Hän tarttui käsivarteeni.
"Aus Rom, mein Herr? Aus Rom?" Ymmärsin, että vastaukseni olisi hänelle pettymys. Hän toivoi, että olisin Roomasta, tai ainakin Veneziasta tai Firenzestä; mutta hän tyytyi nopeasti vaatimattomaan lombardilaiseen kotiseutuuni.
"Oi Italia, Italia!" — sanoi hän — "Ille terrarum mihi praeter omnes angulus ridet! Ymmärrättehän?"
"Ubi non Hymetto" — vastasin — "mella decedunt."
Luulin, että hän syleilisi minua, ja siitä saakka olimme ystäviä.
Kävimme yhdessä kirkollisissa kokoelmissa. Tuntematon jutteli paljon ja hyväntuulisesti. Ei hän ensi kertaa käynyt tässä museossa. Hän tahtoi nähdä vain pari kolme salia kerrallaan. Vartijat tunsivat hänet tosiaankin. Kuulin erään heistä nauraen sanovan näyttäen häntä toverilleen: der Schwabe! Sillävälin oli toisen postin jakoaika tullut ja sanoin hyvästi seuralaiselleni, joka pyysi minua vaihtamaan käyntikortteja. Säpsähdin lukiessani hänen kortistaan: D:r Stephan Topler. En ollut varma siitä oliko hän pappi vai ei, mutta sulhanen hän ei voinut olla.
XV.
Miss Yves'in kirje odotti minua majatalossa. Se on ainoa, jota en ole säilyttänyt. Poltin sen luettuani ja taas luettuani sen ylpeyden ja mustasukkaisuuden puuskassa, kun en voinut sietää lähelläni sanoja, joiden piti parantaa minut tulella ja miekalla, ja jotka toivat minulle sen sijaan katkeran kuumeen niin kuin olin aavistanutkin, kuumeen, joka ärsytti minua sitä enemmän, mitä varmemmin luulin voittavani sen. Alkua en enää selvästi muista. Miss Yves alkoi muistaakseni sillä, että pani yllätyksen syyksi hämminkinsä edellisenä iltana, ja puhui sitten kiitollisuudella kirjeistä, joissa olin avannut sieluni hänelle, luvaten säilyttää ne ystävällisessä muistossaan. En ole unohtanut ainoatakaan seuraavista sanoista:
"Minulla on voittamattomia syitä olla menemättä kauemmaksi. Jos niin tekisin, ahdistaisivat minua taas menneisyyden syytökset, nykyajan vaatimukset ja tulevaisuuden uhkaukset.