Seuraavana aamuna paistoi aurinko. Olin asemalla tunnin ennen aikaa. Vasta silloin, kävellessäni edestakaisin pitkin postitalon ja aseman välistä toria tuli mieleeni, että Violet ehkä on muuttanut suunnitelmaansa, että on voinut sattua joku este. Tuon kuvittelun kiusaamana pahoittelin, ett'en ollut ensin käynyt Theresiankadulla katsomassa ilmaisivatko balkongit perheen nousseen ylös tavallista aikaisemmin. Olisin tahtonut juosta sinne nyt, mutta pelkäsin, ett'ei ollut aikaa ja epäilin, siksi kunnes se kävi mahdottomaksi. Ajopelejä alkoi saapua, ja onneksi ei piinani ollut pitkäaikainen: tuolta saapuivat jo Violet'in vaunut Naistenportin läpi tasan puoli seitsemältä. Violetin seurassa oli kolme naista ja yksi herra. Hän oli hyvin kalpea! Mutta hymyili sittenkin! Näin hänen vaivaloisesti nousevan vaunuista. Tuskin maahan päässeenä katseli hän ympärilleen ikäänkuin hakeakseen jotakin; likinäköisyytensä vuoksi ei hän huomannut minua, kun pysyttelin hiukan syrjempänä. Sitten näin hänen toisten naisten kanssa menevän toisen luokan odotussaliin. Muutamaa minuuttia sen jälkeen astuin minäkin sinne. Violet'in seuralaiset naureskelivat keskustellen saattajansa, keski-ikäisen miehen kanssa, jostain joka odotutti itseään. Yht'äkkiä kiiruhtivat he kaikki, paitsi Violet, sisäänkäytävää kohden. Samassa kuljin minä hänen ohitsensa kävellessäni edestakaisin salissa, ja hän näki minut.
En tervehtinyt häntä, mutta katselin häntä tahtoen puhua hänelle katseellani. Hän säpsähti ja minusta näytti, että hän sulki silmänsä. Äkkiä käänsi hän päänsä pois. Samassa tuli joku suurella melulla sisään sateenvarjo vasemmassa ja suuri paketti oikeassa kädessään, juuri se, jota odotettiin, ystäväni Germanisesta Museosta. Hän ei näyttänyt välittävän suuriakaan toisista häntä tervehtivistä naisista, vaan kiiruhti suoraan puristamaan miss Yves'in kättä. Puna paloi Violetin kasvolla, hänen suloisia silmiään ei voinut sanoa loistaviksi, mutta niistä välkkyi tavaton valo. Tohtori Topler istuutui hänen rinnalleen ja eräs nuori, vaalea tyttö seurassa huudahti, taputtaen käsiään, äänellä, jossa nauru helmeili: "Oi, kuulkaas, kuulkaas, katsokaa Violetia!" Näin miss Yves'in punastuvan yhä enemmän, tekevän kärsimättömän ja moittivan liikkeen; kuulin Toplerin onnellisena, piloillaan anastavan itselleen koko ansion punastumiseen. Violet sanoi varmasti nuorelle ystävättärelleen katkeran sanan, jota en kuullut, koska vaalea joutui hämilleen ja kaikki vaikenivat. Minä jatkoin kävelyäni, vaikka sisässäni kuohui ja kävi. Tohtori Topler nosti silmänsä, huomasi minut, tervehti minua latinaksi, kädet ojennettuina, kuin vanha ystävä. Silmäsin Violetiin; hän katseli meitä kalpeana ihmetyksestä. Muutkin katselivat toisiaan uteliaina. Topler kysyi minulta olinko matkalla Müncheniin. Vastasin hyvin selvästi ja kuuluvasti, ett'en mennyt Müncheniin, vaan Eichstädt'iin. "Silloinhan matkustamme yhdessä", huudahti herra Topler. "Misere cupis abire! Tulemme matkustamaan yhdessä!" Ja hän kertoi minulle menevänsä Eichstädt'iin muitten ystävien seurassa. Sitten hän kääntyi ympäri ja kiiruhti heiluttaen pakettiaan ja sateenvarjoaan kertomaan seuralaisilleen kuka minä olin. Eilen olin komeillut latinantaidollani ja tiedoillani Saksan kirjallisuudesta ja olin hankkinut hänessä ihailijan itselleni, nyt ymmärsin hänen liikkeistään että hän kertoi miss Yves'ille suurenmoisia asioita minusta. Miss Yves oli tekeytynyt kylmän näköiseksi ja näytti tuskin kuuntelevan. Lähdön hetkellä tarjosi toinen herroista hänelle käsivartensa, nuo kolme naista, tai neitosta seurasivat yhdessä taempana ja Topler halusi tulla minun kanssani. Hän sanoi minulle tahtovansa välttämättömästi olla kanssani, hänellä oli niin paljon kysyttävää Italiasta, jonne hän aikoi vähän ajan kuluttua lähteä kolmannen kerran. Lopuksi tapasin itseni olematta vähääkään tunkeilevainen samasta vaunusta kuin miss Yves, joka, ollen yhtä hämillään kuin minäkin, ei kertaakaan kääntänyt silmiään minuun päin. Valitsimme paikat niin kauas toisistamme kuin mahdollista. Violetin molemmat ystävättäret katselivat toisiaan hymyillen ja sitten minua, aivan kuin olisivat pyytäneet anteeksi Schwabinsa eksentristä käytöstä. He kysyivät minulta katseillaan: Mitä te asiasta arvelette? Topler ei välittänyt siitä, vaan ahdisteli minua kyselemällä uutisia rakennustöistä Roomassa ja Firenzessä; korjaustöistä Veneziassa ja uudenaikaisesta italialaisesta musiikista. Vastasin niinkuin taisin ja nyt seurasi vilkas tulitus kommentarioita; milloin säihkyi ilo, milloin suuttumus hänen silmistään, jopa hiuksistaankin. Huomasin kuitenkin, että kun Roomasta puhuessamme koskettelin paavin persoonaa, tai uusia järjestyssääntöjä, vaikeni hän ja luisui äkkiä käsistäni. Musiikissa oli hän ankara Wagnerin vastustaja, vanhojen italialaisten mestarien, etenkin Clementin, tulinen ihailija. Aluksi puhuimme ainoastaan hän ja minä, mutta sitten alkoi hän heitellä sanoja kuin pikkurahoja oikealle ja vasemmalle, synnyttäen tuolla naurua, täällä sanoja ja saaden aikaan lopuksi yleisen keskustelun. Violetin vaikenemista hän vain ei voittanut.
Minä puhuin ainoastaan hänelle. Vihdoin ruvettiin keskustelemaan hiukan kaikesta, taiteesta, luonnosta, Italiasta ja Saksasta. Violetin kuullen kuvasin Venezian vaalealle neidolle, jonka halu paloi nähdä merta, gondooleja ja kyyhkysiä. Hän ei näyttänyt tuntevan rakkautta, ei ajatellut sitä koskaan; ja minä sanoin, että Venezian pehmeä hiljaisuus, outo ulkomuoto ja unohdusta tuottava ilma oli olemassa haavoitettuja sieluja ja niitä varten, jotka tahtoivat unohtaen rakastaa. — "Silloin ei Veneziasta ole minulle", sanoi hän kääntäen hymyilevät kasvonsa Violetiin päin, jonka poskilla väreili polttava puna.
"Hiljaisuutta ja unhotusta löytää Eichstädt'istäkin", huomautti tohtori Topler "ja nyt on siellä kauhea rautainen siltakin, kai samanlainen kuin Veneziaankin on rakennettu. Alpit eivät ole esteenä nykyajan sivistykselle. Me olemme barbaareja, te olette barbaareja, kaikki ovat barbaareja." — "Tämä herra tulee Eichstädt'iin", sanoi hän sitten toisille. "Hän on paljon rohkeampi italialainen kuin Cristoffer Columbus. Hän löytää Eichstädt'in."
Kaikkia ihmetytti se, että ulkomaalainen halusi nähdä Eichstädt'in, seudun, joka Toplerin mukaan oli niin autio ja ikävä, että Altmühljokikin vain vastenmielisesti ja niin hitaasti kuin mahdollista tuli sinne. Nähtävästi sanoi hän sen kiusatakseen naisiamme, jotka todella väittivät innokkaasti vastaan. Mieleeni juolahti sanoa, että ystäväni Münchenissä olivat puhuneet minulle Eichstädt'istä. Naiset huudahtivat, pieni vaalea paukutti käsiään. Nehän olivat — sanoivat he — heidän läheisimpiä tuttaviaan. Topler päästeli "ah, ah, ah!" kovin tyytyväisen näköisenä. Vaalea neitonen ei käsittänyt, miks'ei Violet pitänyt sattumaa merkillisenä. Sill'aikaa kun toiset kyselivät minulta uutisia tutusta müncheniläisestä rouvasta, joka par'aikaa oli Italiassa, alkoi hän kysellä puoliääneen jotain miss Yves'iltä, hyväili häntä ja kuiskutteli hänen korvaansa, lempinimiä kai. Violet kielteli pudistellen päätään, naurahteli hiukan, oli hiukan harmistuneen näköinen, mutta ei puhunut. Lopuksi sai tohtori Topler hänet taipumaan.
Tämä katsahti tuon tuostakin huolestuneena häneen, ja kun vaalea neitonen oli lakannut puhumasta Violet'in kanssa, kysyi hän hiljaa jotain. "Ei, hän sanoo, ett'ei häntä mikään vaivaa!" kuiskasi tyttö. Ukko ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä.
Kuljimme juuri pitkin Altmühlen rantaa, keskellä metsäisiä kukkuloita ja niittyjä, jotka hymyilivät usvaisena aamuna. Topler sanoi minulle:
"Tämä runous on täysin saksalaista!"
Tästä johduimme keskustelemaan kielistä ja kirjallisuudesta ja minä aloin kohta puhua englantilaisesta. En katsellut Violet'ia peljäten tulevani ilmi, tai ainakin herättäväni epäilyksiä. Sanoin, että pidin paljon englannin kielestä, että se muutamien suussa kaikui kauniimmalta kuin mikään muu, ja että se usein soveltui ilmoittamaan ajatuksia niin notkeasti, selvästi ja hienosti kuin suinkin oli mahdollista.
"Kuuletteko, kuuletteko, kuuletteko?" — sanoi keskeyttäen ystäväni
Topler miss Yves'ille. "Oletteko tyytyväinen?"