"Voi tuota pässinpäätä! Voi tuota pässinpäätä! tuota tyhmää pässinpää parkaa!"
Ei tullut mieleenikään kysyä ketä hän tarkoitti; olin suurimmassa tuskassa ja mietin vain keinoa, millä voisin saada pikaisia tietoja Violetista. Sitten kysyin häneltä niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin, oliko neidin terveys heikko.
"Ettekö sitä näe?" vastasi hän vihaisesti aivan kuin olisin loukannut häntä. "Ettekö huomaa sitä? Ettekö ole pitänyt häntä silmällä? Ettekö ymmärrä, että hän ei voi kävellä? Ja veljeni tahtoo naida hänet väkisin! Eikö se ole tyhmää?"
"Ei ollenkaan!" huudahdin.
"Kuinka ei?" huusi Topler. "Miksi ei, kun hän kerran ottaisi mieluummin minut kuin veljeni?"
En voinut olla hymyilemättä.
"Se on varma se", jatkoi hän. "Häntä hän pitää arvossa, tiettävästi. Ei koko Bayerissa ole toista niin kultaista luonnetta kuin minun veljelläni. Mutta minua kohtaan tuntee hän myötätuntoa."
Minua ei huvittanut väitellä siitä asiasta. Päätökseni, jonka olin ilmaissut Violetille, tehdä tiettäväksi aikomukseni, oli järkkymätön, mutta aika ei ollut vielä tullut. Enkä taas pitänyt täysin rehellisenä käyttää hyväkseni Toplerin tietämättömyyttä saadakseni häneltä yksityiskohtaisempia tietoja. Annoin siis keskustelun raueta ja jatkoimme ääneti matkaamme.
Kun tulimme ulos nuoresta, tiheästä pyökkimetsiköstä ja näimme Altmühlin rauhaisan laakson ja Eichstädt'in ensimäiset talot, tulivat mieleeni sanat, jotka Violet oli lausunut Belvederessä pienestä, saksalaisesta kaupungista, jonne kohtalo häntä kutsui. En ollut luullut sitä niin eroitetuksi maailmasta ja sen liikeväylistä, niin autioiden kukkuloiden ympäröimäksi. Kun näin vastapäätä olevien vuorien alla sen tornikkaat ympärysmuurit, ja alhaalla jalkojeni alla kirkon tornit, kun olin jo tullut melkein mäen alle tapaamatta yhtään elävää sielua, kuulematta pyörien tai työn jyrinää, nousi mieleeni ajatus, että tätä paikkaa uhkasi surullinen ja ankara kohtalo.
Tultuamme laakson pohjaan, missä paksut aidat vanhoja poppeleita varjostivat joen kirkasta vettä, ja kuljettuamme sen poikki vievän ahtaan sillan yli, näytti minusta yksinäinen kaupunki vähemmän surulliselta, ajattelin, että sinne voisi piiloutua viettämään onnellista elämää, entisajan kirjailijoiden ohjeiden mukaan. Sanoin hyvästit toverilleni "Mustan kotkan" portilla missä matkatavarani odottivat minua. Kello oli noin kaksi ja Topler lupasi antaa minulle tietoja miss Yves'istä vielä samana iltana.