Hän pani kätensä ohimoilleen toistaen puoliääneen: "Was für eine
Geschichte, was für eine Geschichte! Mikä kummallinen juttu!"
"Kuulkaapa", rohkenin sanoa. "Te ette toissa päivänä ollut mielissänne siitä, että teidän veljenne ottaisi miss Yves'in."
"Älkää puhuko siitä, en ole voinut sanoa sitä", mutisi Topler aivan kuin raskaan muiston pistämänä, nojaten yhä päätään käsiinsä.
"Minä olen kuin isä veljelleni", sanoi hän väräjävällä äänellä. "Minulla ei ole muita kuin hän, ja hän, tuo poika parka kuvittelee, että hänellä on herra ties mitä, vaikk'ei hänellä lopulta ole muita kuin minä. Jos tuo avioliitto on hulluus, niin olkoon; kaikissa tapauksissa olen selittänyt hyväksyväni sen."
Hän toisti itsekseen: "Olen hyväksynyt", ja siinä seisoessaan kuvastui hänen otsallaan, hänen liikkuvilla, mykillä huulillaan, koko olemuksensa levottomuudessa, sisäinen ristiriita. Lopuksi nosti hän kasvonsa ja huusi pontevasti aivan kuin saadakseen salaiset, kapinoivat äänet vaikenemaan:
"Lyhyesti, olen hyväksynyt!"
Ja yht'äkkiä tuli hän taas miettiväksi ja huolestuneeksi. Salaiset äänet eivät vielä olleet vaienneet. Luin sen hänen otsaltaan, hänen huuliensa äänettömistä liikkeistä. Hän olisi iloinen, jos tuo avioliitto haihtuisi savuna ilmaan; olipa hän itsekin aika lailla taipuvainen toimimaan siihen suuntaan, mutta hänen veljensä tuska peloitti häntä. Tämä huoli voitti kaikki muut vastatodistukset. Vanhus parka! Hän kolautteli joskus aika lailla veljeään ja teki pilaa hänen kuutamotunnelmistaan, mutta rakasti häntä äidin hellyydellä.
"Katsokaas", pääsi häneltä äkkiä, "muistattehan, että kun toissapäivänä tulin veljeni huoneesta, sanoin: taas tuo vanha juttu! Olin tavannut hänet itkemästä kuin pahasen pojan, siksi että miss Violet oli ollut kylmä hänelle. Sanoin silloin hänelle: Jätä hänet! Tiedättekö, mitä hän vastasi? Hän kysyi, tahdoinko että hän kuolisi? Ymmärrättehän?"
Vastauksia ja ehdotuksia tunkeili kurkussani, sanoja, joita ei yhdestä tai toisesta syystä sopinut sanoa, ehk'ei ajatellakaan. Siis vaikenin. Topler haki myöskin kuumeisella kiireellä keinoa, millä voisi vapauttaa veljensä särkemättä hänen sydäntään, mutta ei keksinyt mitään. Ehkäpä hän olisi pyytänyt minunkin apuani, mutta tunsi, ett'ei ollut sopivaa menetellä niin ja vaikeni. Ymmärsimme toisemme täydellisesti vaietessammekin, vaikk'emme katsoneetkaan toisiimme, sillä kun minä loin silmäni Topleriin, katseli hän mieluummin seiniä ja kattoa. Niin koetimme yhdessä keksiä jotain, sanomatta sanaakaan lisää, ja nousimme ylös, melkein yhtä viisaina kuin alussa.
Kun sanoimme hyvästi, olin kysymäisilläni, saisinko vielä tavata häntä, mutta jätin sen tekemättä peläten epäsuotuista vastausta. Minusta oli hienotunteisinta olla kättelemättä häntä. Hän teki ensin liikkeen siihen suuntaan, mutta katui äkkiä muistaessaan veljensä. Niin erosimme ilman ystävyyden merkkiäkään, mutta sydämissämme olimme kiintyneet toisiimme entistä enemmän.