Uni oli uuvuttanut kuolevaiset suloiseen horrostilaan ja yön haltijatar oli sitaissut vienoiset kätensä ihmisten uupuneisiin jäseniin. Hänen käskystään liehuivat sanattomat henget äänetönnä yli avaran maan ja valloittivat tuokiossa valtiattarelleen puolet maailman kansoista. Ainoastaan kuolemattomat valvoivat; heidän silmäänsä ei torkka vaivaa. — Sen nytkin saattoi huomata. Sillä levon, rauhan ja äänettömän hiljaisuuden keskellä siinä ilmestyi suuri — ääretön ukko. — Mihin? Jokapaikkaan — eikä toki mihinkään erittäin. Siinä hän nyt vaan ilmestyi, tuli näkyviin, katsoipas minne tahansa. Vanha, ijänaikuinen ukko hän oli, päässä rikkinäinen suuri röytäinen hattu ja hatussa tumma, kulunut luku "1881". Yllä oli ukolla harmaa, kulunut vaippa niin avara, että hän sillä voi peittää koko maanpiirin ja siihen kääriä kaikki mailman olemukset. — Huh, kuinka suuri se vaippa oli! Eikä siinä kyllä että se niin suuri oli, vaan sepä täynnä kuvia oli semmoisia, joissa koko maailman tapaukset nähdä sai. Siinä oli keisarikuntien, kuningasvaltojen loistavia hovia, siinä köyhempäin kansakuntien hallituskuntia, siinä halpojen, tuntemattomain, vielä sivistysmuotoja ja taidollisia tapoja puuttuvien heimokuntain hirmuvaltiaita: ja kaikkien näiden toimet, heidän työnsä valtakuntien hyväksi oli piirretty nähtäväksi vaipalle. Joukko jaloja pyrintöjä siinä oli kultaan kirjaeltu, vaan joukko julmia rikoksia verellä painettu. Maan hallitsijain ja valtaapitävien tointen ohella sait siinä nähdä kaikkien alammaistenkin puuhat ja pyrinnöt. Oli siinä monta halpaa, tuntematonta tekoa, jonka seuraukset oli merkitty "ijäisyyden kukkasissa" — vaikkei niitä täällä oltukaan "tähtösillä" kirkastettu. Olipa siinä myös erinomaisen tunnokkaasti laskettu rinnakkain kaikkien yhtä jalojen henkien työ, olivatpa he sitten asuneet ruhtinasten suurissa seuroissa, taikka päiväläisen halvassa asussa.

Lukemattomien muitten kuvien joukossa oli siinä, tuossa noin Ukon sydämmen kohdalla, verellä painettu suuri loistava valtaistuin, jolla istui uljas, rakastettu ruhtinas. Kädessään piti hän siunausta jakavaa valtikkaa ja miljoonat häntä siunaten palvelivat. Vaan tuolla valtaistuimen alla hääräili joukko pimeyden henkiä, joitten ilkkuvat, helvetillisestä riemusta loistavat kasvot vääntyivät julmaan riemuun, kuu eräs paholainen sytytti tulen, jonka viritin oli kiinnitetty kullatun istuimen alla olevaan räjähdys-laitokseen. — Tuli näytti syttyvän ja tuhansiksi kappaleiksi särkevän istuimen, ruhjoen ruhtinaan kalliit jäsenet. — Voi julmaa kuvaa! Toisten kuvien joukossa on tuhansia avonaisia hautoja, joihin surevien sukulaisten vapisevat kädet kylvävät kukkia, murheen ja kaipion jäähyväis-lahjaa. Muutamien hautojen partaalla näemme kokonaisia kansakuntia, surusta sortunein sydämmin lausumassa viimeistä hyvästijättöä "jaloimmille pojilleen", osoittaakseen siten, että hekin ovat ymmärtäneet, mitä hauta heiltä on riistänyt, ottaessaan nuo "kansakuntien suurimmat" mustaan helmaansa. — Vaan kuitenkin, kaikitenkin: surukuvien rinnalla näemme toimeliaan elämän yhä edelleen pyrkivän. Tuossahan kansojen tiede-miehet, heidän lukukammioinsa salaiset tulokset ja niistä yhä edemmäksi — yhä laajemmalle pyrkivä tieteen valo on tummalle pohjalle piirrettynä, niinkuin kultainen aamukoite, jonka rusoitteleva hohde välähdellen, leiskuen kirkastaa milloin tumman vuorenhuipun, milloin laaksossa piilevän lammen. Ja niinkuin valokin välähtymättä jakelee kulta-virtojaan yhä runsaammaksi, yhä uhkuvaisemmaksi ja lämpimämmäksi käyden, mikäli kohoaa aurinko päivän kirkkaalle otsalle — sitä syvemmäksi, totuutta janoovammaksi käy ihmishenki, mitä enemmän hän oikein edistyy. —

Tämän päiväisen valokuvan rinnalla on tuossa virkeä aamu: Lapsoset lumista mäkeä laskee ja huimasti kohoaa vallaton riemu. Kelkkoja, poikia, tyttöjä, koiria on sekaisin ja kaikki ne useasti lumehen peittyy, kun pöllynä nousee kinoksien kerkeä viti ylös liukuvain anturain alta.

Vastakohdaksi tuolle talviselle huville on tuossa aivan ääressä kukkaisa nurmi, jonka runsaasta varastosta hilpeä nuoriso etsii lemmikkijänsä sitoakseen seppeltä, vihkoa tai muuta kaunistusta, minkä sitten ystävä, veli, sisar, äiti, isä tai joku muu on saava, kun koittaa nimi- tai syntymäpäivä. — Tämmöisiä ja tuhansia muitakin kuvia on vaipassa yllin kyllin. Vaan meitä miellyttää muuan suuri kuvaus, jossa koko maailman hurskaat henget esitetään viettävänä juhlaa suuren, äärettömän puun ympärillä. Valo, puun oksista, haaroista ja lehtysistä loistaa kau'as, kau'as pimeään ympäristöön. Tämä puu on sama, jonka oksilla taivaan linnut pesivät ja jonka varjossa rauhattominkin sydän rauhoittuu. — Vaan kukapa voisi kertoa, mitä kaikkia tuossa äärettömän laajassa vaipassa on kuvattuna. Kuka esittäisi nuo halvat, köyhät mökit, joista monta sydämmellistä, talvista kuvausta oli nähtävänä, kuka nuo ylellisyyden ja turmeluksen julmat varjopuolet; kuka luettelisi ne valoisat, miellyttävät näöt, joita kärsimyksen ja puutteenkin majoissa oli nähtävänä, kuka ne mustat, hirveät kohtaukset, joita sekä alhaisten matalissa majoissa että ylhäisten loistavissa piireissä tapasit?

Närkästyneenä katseli ukko vaippaansa ja lausui: "Tyhmät, hurjat ihmislapset, kuolevaiset narrit! Kovin olette taaskin vaippani kuvilla tahrineet: jok'ainoa lanka on ryvetetty ja moni paikka on verelläkin tahrattu. Vaan juuri tuommoisena, kun se nyt on, juuri niillä kuvilla täytettynä, jotka teidän hetkelliset huvinne, ajattelemattomat, tuhmat tekonne ja hillitsemättömät intohimonne ovat siihen kuvanneet — juuri semmoisena minä sen nyt upotan mereen, jota te Unholaksi nimitätte, vaan jonka oikea nimi onkin: Jumalan muisto. Sinne kokoontuu kaikki siihen päivään saakka, jolloin koko ihmiskunnan tilinteon hetki joutuu.

"Silloin — ja jo paljoa ennenkin — moni teistä toivoisi takaisin tätä verhoa, pyyhkiäkseen pois sen kuvan, minkä hän siihen on luonut, tai tehdäkseen toisen paremman sen sijaan — mutta ei koskaan, ei milloinkaan palaja tämä vaippa heidän luoksensa enää; se on ja pysyy semmoisena kuin ja siellä mihin minä sen nyt heitän" — Näin sanoen pudisti hän päältään ja kääri kokoon tuon kovin kirjatun verhonsa — ojensi voimakkaasti kätensä, taivutti sen uudestaan ja peitti verhonsa syvyyteen, joka kuohuen nielaisi saaliinsa täytymättömään kitaansa. Samassa kuului jylhä kumina Nikolainkirkon tornikellosta. — Kello löi 12. Minä katsoin säikähtyneenä ukkoa.

Ikäänkuin ajatuksissaan seisoi hän siinä. Hetken seisottuaan lausui sitten: "Senkötähden ihmiset minua kovaksi, armottomaksi sanovat, että näin vierittelen heidän tekojensa seuraukset ja tahtonsa vapaan valinnan päätöksistä syntyneen toiminnan tulokset sinne, josta ei mikään konsaan palaja? Sekö muka on minun syytäni, että he tahallaan tekevät väärää oikean asemesta, pahaa hyvän sijasta? Taikka siitäkö muka minun pitää vastaaman, että he käyttävät väärin silmänräpäyksen, joka on heidän vallassaan? Voi te ilkiät ihmislapset! Minua, jota te Ajaksi nimitätte, minua te kaikista syytätte. 'Aika', sanotte te, 'aika vaatii sitä ja sitä, aika turmelee, aika pahentaa kaikki.' Ja kuitenkin: aika on teidän omassa vallassanne, te itse painatte tahtonne leiman ajan puhtaalle pohjalle." Suuttuneena ravisti hän itseään ja kummastuksella huomasin nyt — en tiedä, miks'en sitä jo ennenkin huomannut — että hän oli aivan muuttunut. Ei ollut hänessä enää hituistakaan jäljellä tuosta vanhasta, rypistyneestä ukosta, vaan edessäni seisoi kukoistava ihana nuorukainen, jonka kasvoista säteili ikuinen nuoruus ja kulmilla kuvastui ijäisyyden aamu. Päässä oli hänellä uusi uhkea hattu, jonka etupuolella oli kulta numeroilla luku "1882", ja yllä uuden uutukainen, vitivalkea vaippa, johon ei vielä oltu piirtoakaan vedetty. Sen otti tuo ihana nuorukainen yltään, hajoitti sen yli ympäri maata ja kääri siihen kaikki olevaiset koko maan piirillä. Niin tehden virkkoi hän ihanassa yössä: "Siinä se nyt taas on tuo ihana, puhdas vaippa, jota ihmiset nyt vielä tulevaisuudeksi nimittävät. Se on nyt heidän yllään, he sen pintaan painavat oman kuvansa, omien tekojensa jäljet ja siten tahraavat tuon ihanan, puhtaan vaipan, johon heidän pitäisi painaman sen jalon jumalallisen, henkensä synnyttämän vastakuvan, jonka ijankaikkisuuden isä on heidän sydämmiinsä istuttanut. Vaan hepä raukat sen sijaan tahraavat ja turmelevat koko kuvan, vaikka henki aina on valmis sitä oikeen kuvaamaan. Silloinpa minä, joka oikeastaan olen heidän nöyrin palvelijansa, tunnun heistä hirmuiselta tyrannilta, kun sallin heidän turmella oman tulevaisuutensa, jota he muka niin suurella kunnioituksella ja varovaisuudella odottavat, vaan jonka he, saatuaan käsiinsä, mitä hurjimmasti raivoavat ja raatelevat, niin että itsekkin inhoavat omaa rääkkäämäänsä ikinuorta kukkaa, luulten sen inhoittavaksi, mädänneeksi lehtihaaskaksi, jonka täytyy inholla kädestään viskata. — Siitä he sitten minua julmaksi nimittävät, vaikka itse he niin julmia ovat. Vaan minullapa ei ole valtaa minkään todella pysyvän, ijankaikkisen yli. Ainoastaan katoovaiseen, ajalliseen minä merkkini painan. Aine, jolla ei ole sijaa ijäisyydessä, saa kokea minun murtavaa valtaani. Sentähden minä ihmisessäkin aineellista puolta, ruumista hallitsen. 'Ruumis vanhenee', sanotaan, kun minä vuosi vuodelta painan merkkini siihen; vaan henki, tuo katoamaton, on yhtä vapaa minun vallastani, kuin minäkin oikeastaan olen ijäti nuori, sillä olenhan minä joka aamu uusi."

Niin haasteli Aika ja katseli surumielin lepääviä ihmisiä, joista useimmat uneksuivat ihaninta untansa. Toiset riehuivat hurjan ilon pyörteissä, toiset käyskelivät haaveilujensa lumoovassa tarhassa, jossa ei puutu mitään kaikista onnen ja nautinnon ilo maljoista. Vieläpä muutamat lähes epätoivossa viettivät suruista yötä, käänteleiden vuoteellaan puolelta toiselle. Ainoastaan ani harvat saivat nähdä Ajan oikeassa, ihanassa nuorukaismuodossaan. Muut ne vaan näkivät hänen vanhan kirjatun nuttunsa ja kuluneen reikäisen hattunsa: sillä heidän omat kuvansa nutussa olivat niin mustia, ett'ei niitten laatima loka sielun silmässä sallinut heidän nähdä sitä ihanaa nuorukaista, joka nyt toi uutta aikaa, uutta tulevaisuutta heitä kohti. Jotkut taas unissaankin pakinoivat, kuinka aika vie niinkuin virta mukanaan sekä pienet, että suuret, yksityiset ja koko kansakunnat, valtakunnat ja valtiaat.

Mutta vielä muutamat muutakin näkivät.

He näkivät aamun niin ihanan, maan niin suloisen, jommoista ei voi ymmärrys älytä: Kaikki oli uutta — ääretöntä ja kuitenkin niin tuttua — kotoista ja äärettömän kaukaista. Kaikki rajoitukset — kaikki ahtaus oli poissa: vapaata, puhdasta ja ijankaikkista oli kaikki. Aika oli kadottanut merkityksensä ja astunut ijäisyyden nuorimpana lapsena siihen piiriin, jossa ei mitään vaihetusta, eikä muuttuvaista ole, vaan jossa ei kuitenkaan yhtälöisyys väsytä. Kukka ei kuihdu, kasvi ei lakastu, ruumis ei riudu, henki ei väsy: kaikki yhä edistyy ja kehkeää, ijäti elävänä, iki nuorena, aina mahdollisena yhä ylenemään, vaan ei koskaan alenemaan. Henkien oikea elämä, ääretön, katoamaton, jota ei ajan rajoitus, tilan ahtaus estä joka silmänräpäys kohoamasta, virtailee loppumattomana alkulähteestään ja palaa samaan äärettömään alkuunsa takaisin. — Tämä oli ijäisyyden aamu, kirkkauden maa, jonka ne näkivät, joitten kuvat vaipassa oli "ijäisyyden kukilla" merkitty. Heidän henkensä oli joka tuokio täyttänyt ijankaikkisuutta, verratonta, käsittämätöntä hyvyyttä, puhtautta, rakkautta. Niinpä he olivatkin itseensä imeneet tuon valoisan ijankaikkisuuden elinvoiman, jonka kautta he elivät ihan toista elämää, kuin nuo halvat, turhamieliset päivän lapset, joilla ei ole mitään tarpeita ijankaikkisuutta, vaan paljon tarpeita tätä elämää varten. — Näitä ijäisyyden ihmisiä ei aika hallitse, vaan he hallitsevat aikaansa. Siitä syystä Aika nyt erittäin heidän luokseen riensi, niinkuin palvelija, joka tulee herralleen toivottamaan onnellista uutta vuotta; ja uutta virvoitusta, uutta voimaa, uutta toivoa hän heille toikin. Salaa, näkymätönnä hän tuli ja laski tuon ijäisyyden kuvastimen heidän sielunsa silmäin eteen ja — ihan näiden itsensä huomaamatta — muuttivat heidän henkensä tuokioksi huvittelemaan henkien oikeaan kotimaahan, jossa puute on uppo-outoa, vaan täydellisyys hallitsee. Kuu he sitten heräsivät, katsoakseen uutta vuotta silmiin, oli kaikki niin ihmeen ihanata, kirkasta jälleen, vaikka olivatkin surumielin nukkuneet. Kaikki pelko oli poissa, toivo ja luottamus sijaan tullut. Kaikki oli muuttunut iloiseksi, uudeksi jälleen, vaikk'eivät he itsekkään ymmärtäneet, miksi kaikki niin oli muuttunut. Sen oli Uudenvuoden Ukko tehnyt, joka olikin Jumalan enkeli, vaikka ihmiset sitä eri tavoin nimittävät. Aikakin on Jumalan antama ja se, niinkun armokin, on alati uusi. — Ja armoahan se aika onkin.