METSÄ-RUUSU.
Se oli vaan tavallinen, pieni metsäruusu; mutta se kasvoi pappilan aitojen sisällä, vieläpä puutarhan aidan siimeksessä.
"Kas, silläpä onni on tuolla pikku ruususella", arveli karpalo, joka tuskin sai ajatelleeksikaan niin suurta onnea, vaan ei koskaan voinut itse päästä lähemmäksi, kuin tuonne vainioveräjälle. "Oi, sehän se lienee hauskaa, olla aivan puutarhan aidan suojassa; voihan nähdä aidan ra'osta sinne sisälle, kun kauniit, moniväriset kukkaset puhkeevat ja toinen toisensa jälestä avaavat suuret silmikkonsa, ihaillaksensa Jumalan luontoa, kuullaksensa lintujen liverrystä ja nähdäksensä päivän kirkasta koittoa. Oi, jospa minäkin pääsisin lähemmäksi!" Mutta lähemmäksi ei karpalo koskaan päässyt, sillä hänen juurensa olivat syvällä suossa, eikä suo ulottunut vainioveräjätä lähemmäksi.
Mutta paikallaan siimeksessä kasvoi ruusu tyytyväisenä tilaansa ja nöyrästi katsahtaen joskus aidan raosta puutarhaan. Siellä oli paljon, paljon kauniita ja loistavia kukkia, joita hienot kädet joka päivä hoitelivat ja ihastuneet silmät katselivat. Ainahan niissä oli jotakin verratonta ihanuutta, aina jotakin uutta viehätystä. Ja niinhän sopikin; kuinkas ne muutoin olisivat noin uljaita olleet? Ei metsäruusu sitä ensinkään ihmetellyt: hän iloitsi kukkain onnesta, osaamatta aavistaakkaan, että löytyisi voima, mikä loistavimmankin muodon turmelee, ihanimmankin onnen hävittää. Vasta eräänä päivänä, huomatessaan kukkain ankarasti keskenään kiistelevän, pisti hänen päähänsä ajatus, että niilläkin ehkä on joskus jotakin ikäväntapaista. — Se häntä kovin kummastutti ja samalla kiihoitti hänen uteliaisuuttaan. Hän oikasihe, pisti päätänsä aidan ra'osta vähän sisäpuolelle — kas, hän sai koko päänsä puutarhan sisälle. Siinäpä hänelle näky aukeni! Kymmeniä, satoja kukkasia, toinen kauniimpi toistaan, rehoitteli päivän paisteessa. Kaikki olivat niin siistiä ja huolitellen hoidettuja, ett'ei hän ikänään ollut mokomia nähnyt. "Varmaankin on tänään juhla, tai muutoin erinomainen ilopäivä, koska kaikki ovat noin hohtaviin hepeneihin pukeuneet," ajatteli ruusunen. Hän oli ihan ihmeissään, eikä muistanutkaan olevansa luvattomalla alueella: pappilan puutarhan sisällä. Ääneti ihasteli hän vaan näkemäänsä, käännellen siroa päähyttänsä, vaikka hän olikin vaan jokapäiväisessä puvussaan; — mutta mistäpä olisikaan hän saanut noin loistavia verhoja? Niitähän vaan he saavat, joita ihmisen hoitama käsi kastelee ja kauniit silmät ihailevat. Kau'an ei ruusu näin miettiä saanut. Hänen huomionsa kiintyi kiistaan ja toraan joka yhä kesti ja paisui vielä.
"Sinäkö, mustalainen, olisit minuun verrattava! Tosiaan, tuota hävyttömyyttä en olisi mokomalta odottanut!" huudahti kovin tulistuneena tulipunanen tulpaani tummalle samettikukalle.
"Vaikea on paljas-pään kanssa tukkanuottaa vetää," ivaili samettikukka; "vaan kuulkaas, madame, mitä tuo vieras herra eilen sanoi kulkeissaan Eeva neidin rinnalla lehtokujanteessa!"
"Minä en viitsi kuulla mokoman kielenpieksijän imarruksia. Eihän hän osaa muuta kuin noin loistavasti hymyillä, nöyrästi kumartaa ja kiittäen ylistää kaikkea, mitä vaan sattuu näkemään. Hänen harhaileva silmänsä on hairahtunut sinuun; — vaan, jos olisi hän minut keksinyt, niin arvatkaappas, mademoiselle, mitä hän sitten olisi sanonut?" virkkoi tulpaani, keikahuttaen ylpeästi niskaansa.
"Sen minä heti sanon: Hän olisi sanonut: Kas, tuota itserakasta narria, joka noin pöyhkeilee moista kovin vanhanaikaisesta tulipunasesta verhostaan hih, hih, hii! madame, niin olisi hän sanonut ja…" Samettikukka alkoi jatkaa, vaan tulpaani huusi kovin äkeissään:
"Vaiti, hävytön! tää on kunnian loukkaus; kuulkaa, liljat, ruusut, orvokit, kellokukat, tuhatihanaiset, kuulkaa, kuulkaa! neiti samettikukka on loukannut minun kunniaani, minä vaadin hyvitystä!"
"Hyvitystä, kunnianloukkaus!" kirkuivat isot ja pienet kukat niin hurjasti, että metsäruusu raukka kovin peljästyneenä vetääntyi aidan ra'osta paikalleen takaisin ja kuuristui entistään alemmaksi siimekseen.