Niin kävi metsäruusun pappilan puutarhan aidan siimeksessä; mutta karpalo, tämän kuultuaan arveli: onneksi minulle, ett'en ole kovin lähellä puutarhaa — ja piilotti päänsä sammalen alle.
PUOLUKKA.
Tuolla meren rannalla kuusikossa oli suuri muurahais-keko korkean kuusen juurella ja tämän keon ääressä kasvoi pieni puolukka. Oli jo sydän kesä; kaikki ruohot heilimöivät, viljat tekivät jo terää, kun se vasta nupulle puhkesi. Kyllä ensimmäinen kevätaurinko lämpimillä säteillään sulatti lumipeitteen sen päältä, sen viheriät lehdet olivat talvenkin alla säilyttäneet kauniin karvansa ja varsi oli murtumatta kannattanut paksua lumiharsoa, jonka talven haltijatar laski kuni lämpimän villan suojelemaan kaikkea, mikä oli säilytettävä elämään halki kylmien kuukausien, kovien säitten, sitten entistään ehompana ilmoille yletäkseen, kun kerran kylmyys on ohitie ja kesä saapuu. Mutta silloin oli siinä vielä punanen, pehmeä marja, joka turhaan oli odottanut kaiken syksyn poimijaansa; että mikään, ei edes pieni puolukka, tahdo joutua hukkaan, saavuttamatta elämänsä tarkoitusta. Sentähden riippui marjanen kaiken syksyn alla päin, nöyrästi odotellen, eiköhän joku paimenpoika sattuisi huomaamaan häntä; vaan kaikki paimenpojat pelkäsivät tuota suurta muurahais-kekoa, eikä yksikään huomannut sen ääressä punertelevaa puolaa. Niin kului syksy turhassa odotuksessa ja talvi peitti sekä maat että marjat valkean vaippansa alle. Vasta keväällä sai puolukka jälleen nähdä Jumalan aurinkoa, jonka säteet niin lämmittivät, että koko kylmä talvi lauhtui leudoksi kevääksi ja keväästä vähitellen kehkesi suvi. Uusi toivo virtaili koko luomakunnan kaikissa jäsenissä, uusi voima virkosi kaikkialla henkihin. Silloin puolankukka — ei vaan kukka — mutta marja — nosti päätänsä ylemmäksi, heilutteli vihantia lehtiään ja lähetti muurahais-pesäänkin sanan, että kesä jo on tulossa. Hän tahtoi kaikin mokomin huomauttaa, että nyt jo on aika lähteä kalastamaan sekä karjaa paimentamaan, koska muutoin voisi paras aika mennä käsistä. Ei hän sitä toki ilmoittanut, että pääsyynä tähän kiireesen oli se toivo, että joku kalastaja, tai paimen ehkä huomaisi hänet, joka niin kau'an oli turhaan odottanut poimijaansa. —
Vaan oikeassa hän kuitenkin oli. Eräänä aikaisena kevät-aamuna astui kalastaja, suuri joukko kalanpyydyksiä selässä, aivan muurahais-pesän ohitse — ja heti huomasi tämä marjan, seisahtui, kumarsi — poimi sen ja pisti suuhunsa.
Ilosta värähytti puolukka lehtiään; hän oli täyttänyt tarkoituksensa ja oli valmis taas kukkimaan. —
Kului viikkoja ennenkun edes pieni nuppukaan tuli näkyviin. Toiset kukat, jotka jo syksyllä olivat kaikista marjoistaan päässeet, nousivat kiireesti nurmen nukasta, kukkivat pian ja kypsyivät, ennenkun puolukka kukallekkaan puhkesi. Mutta vihdoin puhkesi hän kuitenkin kukalle ja avasi punasen kupunsa ilmoja ihoamaan. Silloimpa hänellä olikin tilaisuus nähdä, kuinka maanmies korjasi satoa vaivannä'öistään, kuinka puut täysissä hedelmissään nyökyttelivät hyvää päivää ohi kulkeville ja linnut kuusissa lauloivat poikineen viimeisiä laulujaan. He olivat pois lähdössä; sentähden lauloivat he harvoin, sillä heillä oli niin paljon tärkeätä miettimistä; vaan joskus he sentään virittivät iloisimpia säveleitään, osoittaakseen poikasilleen, että heidänkin tulee laulaa elämänsä tärkeimpinäkin hetkinä: ainakin Jumalalle ylistystä. — Muurahais-pesässäpä, kuusen juurella oli liikettä ja hyörettä. Tuhansittain tuhansia, noreita, pikimustia asukkaita vilisi tuon jättiläis-pesän kaikilla kujilla. Mikä vei toukkaansa syvemmälle koloon, jonka hän oli jo talven tai äkillisen myrskyn varaksi valmistanut, mikä toi ha'onneulasia peittääkseen oman kolonsa suuta tai varustaakseen pesää paremmalla sitojakerroksella, mikä juoksi kiireesti toisen ohitse hakeakseen uuden rikkasen tuolta sammalikosta, ennenkun joku toinen ennättäisi sen ottaa, mikä tuli tuomaan surusanomaa naapuripesästä, mikä käskemään uusia vahtia vihollis-pesästä tuleville tolille y.m. y.m. Kiirettä, kiirettä ja aina vaan kiirettä! Ei lepoa ensinkään näyttänyt olevan; ja kuitenkin! Tuolla syvällä, syvällä pesän sydämmessä oli suuri, tilava asunto, jossa kuningas-perhe tuhansine hovimiehineen liikkumatta, levossa eleli. Ei siellä muilla kiirettä ollut, kuin palvelioilla, jotka saivat syöttää ja juottaakkin törkeätä väkeä, kuningasta, hänen perhettään ja noita ylpeitä siivekkäitä hovimiehiä, jotka vaan kerran vuodessa astuivat ulkoilmaan huvitteleimaan. Kesän lämpöisimpänä iltana, kun jo päivän paahteiset säteet olivat meren sinervään helmaan vajoavan auringon terästä sammuneet, vaan kostea kaste ei vielä ollut ehtinyt ruohonpäitä suudella, silloin tuli kuningas noitten ylpeitten seuralaistensa keralla pitkin pesän valtakujaa ylös sen huipulle. Siinä he levittivät hienoset siipensä ja niin läksivät uljastellen lentoretkelle. Hetkisen he niin liitelivät, lentelivät lauhkeassa, tyynessä ilmassa ympäri lähiseutua. Sitten palasivat pesäänsä jälleen viettämään yhtä toimetonta elämää, kuin ennenkin.
Ensimmäisenä iltanaan näki puolankukka tämän joukon. Kauniissa järjestyksessä kohosi koko siivekäs seurue ilmaan, liihoitteli yhä edemmäksi, tietämättä minne. Olihan niin perin ihanaa koetella siipiensä voimaa tuossa tuulettomassa, vienossa ilmassa. Sihistellen sinkuivat siiposet, kevyesti kohosi ruumis: vapaus, ilma teki hurmaavan vaikutuksen. "Merelle!" komensi kuningas ihastuksissaan ja tuokiossa lenteli koko uljas seurue siintävälle selälle, joka valtavana, tyynenä aukeni kuusikon reunassa. Hei kuinka ääretöntä, suurellista tuo oli! Tyynenä lepäsi tuo ääretön pinta, hengetön hiljaisuus vallitsi.
Mutta äkkiä havahtui kuusikossa uinuva Tuuletar, susahutti siipiään ja liiteli hiljaisesti meren aukealle ulapalle. — Vieno röyhellys tummensi veden pintaa: muurahaiset kauhistuivat. "Takaisin!" komensi hätääntynyt kuningas, vaan — myöhään. Jo oli Tuuletar levittänyt raskaat sulkansa heidän päälleen: liehaus vaan ja kaikki peittyivät vienosti värehtivään veteen.
Meren takaa vaaleneva iltarusko haihtui vähitellen, kultainen silta, jonka se vetehen kuvasi, pimeni ja yön varjot peittivät maan. Kukkanen tunsi päänsä hiljaa painuvan alaspäin ja väsymys valtasi hänet, Ensimmäinen päivä oli kulunut; vieno huokaus vielä — niin kukkanen nukkui sikeintä nuoruuden unta.
Päivä nousi; linnut lauloivat kuusissa; muurahaiset liikkuivat levotonna pesässään; meri oli vähäisen rauhaton.