Iloisesti laulelin, hoiteli merimies purttaan, ponnistellen huvikseen aaltojen voimaa vastaan. Hänen oikea elämänsä oli vaiva ja työ, hänen ilonsa vaarallinen, onnistunut yritys. Koko muoto oli voimaa, koko olento miehuutta täynnä. Valtava, voimakas tuuli lennätteli hänen punaista purttaan yli sinertävän, hyllyvän aineen; vaan hymyillen, levollisesti istui hän perässä ja katseli kohden taivaan kirkasta rantaa.

Tämän näki puolan kukka, joka juuri oli herännyt ja vielä hieroi silmiään selvitäkseen unesta. "Kuinka uskaltaa tuo merelle, jossa muurahais-kuningas sai hautansa?" arveli hän niin äänekkäästi, että mustikka, joka kasvoi vähän edempänä muurahais-pesästä, mutta samalla puolella, kuuli sen. Tämä oli jo täysi marja ja ihmetteli kovasti, kuka oli vielä niin tietämätön elämän menosta, kuin puolan kukka. Kun hän ympärilleen katsoessaan keksi puolankukan, lausui hän tälle:

"Hyvää huomenta, nuori ystäväni. Kas kuinka kau'an sinä olet viipynyt ilmestymättä! Voi, voi kuinka paljon olet kadottanut, kun et ollut jo Juhannuksen aikana mukana."

"Juhannuksen aikana! mitä se on?" toisteli puolukka parka aivan ymmällään.

"Niin, niin, nuori vesa! Kas sitäpä olisi sinun sopinut katsoa, Juhannusta! Ja nuo tuhannen tuhannet kukkaset, jotka kaikki silloin koreilivat vihannalla nurmikolla, kaikki ne jo ovat varistaneet teränsä ja heteensä: niistä on tullut siemeniä, juuri niinkuin minustakin. Voi kuinka kaunis, punainen puku minulla oli! Ja nyt on kaikki muuttunut. — Niin, mutta kas, punanen pukuhan sinullakin on — se on kaikista hienoin puku, oikea karkelopuku, vahinko vaan, että olet… Suo anteeksi — en minä mitään pahaa tarkoita, vaan kyllä minun täytyy sanoa totuus: sanoisihan sen joku muu kumminkin ja parempi on silloin, että sen jo ennakolta tietää — sinä olet liika myöhään syntynyt maailmaan; ei sinulla nyt enää ole mitään nähtävää, eikä tehtävää."

"Minun mielestäni on täällä kovin paljonkin nähtävää", vastasi kukka. "Minä olen vasta yhden päivän katsellut tätä maailmaa, enkä voi sitä koskaan unhottaa. Ja tehtävää! sitähän en ole koskaan ajatellut." — "Niin lapsellinen voi olla, kun on tuolla ijällä", arveli siihen mustikka. "Enkä sitä tosin ihmettele, kun muistan omaa nuoruuttani, vaan kyllä minä sen sanon, ett'ei sinun hieno pukusi sinua nyt ensinkään hyödytä. Pian tulee tuima, kolkko syksy, jonka tuulet tunkevat kaikkien sammalten läpi tiheimmänkin kuusikon varjossa. Silloin sateet öin päivin valavat vaatteitasi, jotka tuosta vaalenevat ja varisevat ennen aikaansa. Kuka sitten enää katsoo kauneutta, kuka edes marjaasi korjaa, kun se vihdoin talven tullessa putoaa mädänneestä varrestasi?"… Mustikka aikoi jatkaa, mutta puolan kukka kovin peljästyneenä käänsi puheen toiselle tolalle, lausuen: "Mutta sanokaappas, rakas Täti, miksi muurahaiset illalla mereen hukkuivat, vaan merimies iloiten laineilla liitelee?"

"Niin, lapsi kulta; nuo siivelliset muurahaiset ovat toimetonta, laiskaa väkeä, jotka eivät tee muuta, kuin kiusaavat muita; sentähden on heidän kykynsä toimettomuudesta niin tylsistynyt, ett'eivät he omin voimin voi edes elättää itseään. Nyt pyrkivät he kuitenkin ylpeästi ulommaksi omaa aluettaan, vertaamatta voimiaan äärettömään mereen: siksi saivatkin linnut liian surman. Jolla ei ole tehtävää, tai joka ei täytä tehtäväänsä, hänet kerran myrsky upottaa. Toinen on tuon miehen laita, Hän on määrätty elävänä toimittamaan ankaraa, kovaa työtä; siihen on hän alusta alkaen tottunut; meren aallot ovat hänet tuommoiseksi kasvattaneet, myrsky on hänessä herättänyt voiman tunnon, ärjyvä vihuri pelottomuuden. Kaikki on hänen mielestään paikallaan, kun hän vaan tekee tehtävänsä. Puhaltakoon tuuli, ärjyköön aalto, häntä ei se liikuta. Vaikka meri hänet nielisi ja helmaansa kätkisi aalto, ei hänelle sittenkään kävisi pahemmin, kuin hänen isälleen. Työ, ponnistukset ja vaiva on miehen elämä. Kaikkea saa kärsiä, kaikkea kestää, mutta valittaa ei saa. Tyytyväisnä, tyynenä kestää kaikkia: se on hänen tehtävänsä: sitä suorittaissaan hän on onnellinen."

Puolankukka ei ymmärtänyt tuota. Hän peitti päänsä lehtien lomaan ja sanoi: "Hyvästi, Täti, minä en voi oikeen hyvin." — "Hyvästi, hyvästi, lapsi kulta, varo, ett'et kylmettyisi" — sanoi mustikka.

* * * * *

Kului viikkoja, kului kuukausiakin. — Kesä vieri lopulle, syksy saapui. Lehdet puissa kellastuivat ja varisivat maahan. Tuuli lennätteli viidakoissa kuivettunutta lehti-pehua ylisten ympäri. Mustikka oli jo pudonnut pois, sen lehdetkin jo vaalenivat. Puolankukkakin oli menettänyt kauniin punasen pukunsa, se oli jo muuttunut marjaksi. Paljon oli tällä välin tapahtunut muutoksia sekä ulkona luonnossa, että sen sisällisessä kehkeämisessä. Monta myrskyistä, kolkkoa päivää, monta iloistakin hetkeä hän oli nähnyt ilmestyvän ja väistyvän vähitellen kuluneitten aikajaksojen joukkoon. Useakin musta, myrskyinen yö oli huuhtonut kylmillä sateillaan hänen kulmiaan ja moni surkea hätähuuto oli haihtunut meren öiseen pauhinaan. Olihan monenakin aamuna tuhansia laudanpalasia vaahtoisella rannalla, osoittamassa, että meri voi haudata helmaansa voimakkaampiakin olennoita, kuin muurahaisia: olihan monena päivänä riehuva vihuri ruhtaissut hänen silmäinsä edessäkin lujia laivoja kalliokarille. Ainoastaan turha, epätoivoinen ponnistus oli useinkin ihmisten auttamis-yritys: meri oli vihoissaan voittamaton. — Tämmöiset näöt toisinaan vaihtuivat tyyneyteen ja rauhaan, joka niinkuin hiljainen siunaus levitti lepoa ja sisällistä iloa kaikkialle. Neitseellisenä hymyili valtava meri, tuuditellen tuhansia pieniäkin pursia niinkun äiti tuudittelee lastaan ja iloisesti laulaa. Turvallisena voi silloin oravakin lastullaan purjehtia, eikä pienoisten kaarnalaivatkaan vaarasta tienneet. Saaret nostivat aalloista kukkeat kulmansa, niinkuin morsian leikitellen nyökyttelee seppelöityä päätään. Kaikki on rauhaa, riemua täynnä. — Kuusikko hiljaa suhisee ja joku lintunen vaan harvakseen helkähyttää heleän sävelen. —