Tämmöistä syvää riemua syyskesä yksinään tarjota voi. Sitä nautti puolakka ja imi sydämmeensä hiljaisen, puhtaan ilontunteen. Ei hän ollut koskaan oppinut tuntemaan kevään vallatonta riemua, eikä häntä koskaan kiusannut kevätkesän turhamielinen kauneuden himo. Hän näki elämän sen täydessä voimassa, kun jo sateisa syksy soi hedelmiään ja luonnotar karisteli pois kesäkorujaan. Sentähden ne mehut, joita puolankukka imi, olivatkin paljasta terveyttä ja raitista elonvoimaa; sentähden voikin hän kestää yli talven ja vihertää silloinkin, kun jo toiset kukkaset kuoloon nukkuivat. —
Olipa eräs Syyskuun aamu. Luonto oli juuri herännyt ja heittänyt öisen sumuverhonsa yltään. Yö oli ollut kylmä ja tuulinen; aamu oli selvä ja kolea. Silloin tuli pieni poikanen poimimaan puoloja kuusikosta. Hän kävi muurahais-pesän ohitse, näki puolan ja poimi sen ensimmäiseksi marjaksi astiaan. Voi kuinka puolukka säpsähti. Hänkö nyt jo joutuisi täyttämään tarkoitustaan? Oliko hän jo kypsynyt? Vaan kau'an ei näitä miettiä voinut; toisia puoloja tuli tuhutteli alinomaa astiaan, joka pian oli punaisia marjoja täynnä. Poika kävi kiireesti, ikäänkuin ajatuksissaan, eikä kau'an viipynyt, ennenkun puola-astia joutui pieneen suojaan, jossa virui vuoteella sairaana mies. Heti kaadettiin marjat valkealle pöytävaatteelle ja tarkasti niistä siinä perattiin rikat pois. Nyt voi puolukkamme nähdä kaikki ympärillään; vaan ei hän joutunut muuta näkemään, kuin sairasta, joka nukkui valjuna vuoteellaan. Silloin aukeni ovi; sisään astui nainen; valkealla kädellään tämä sievästi kokosi marjat puhtaaseen astiaan, kaasi ne pataan ja laittoi terveellistä ruokaa sairaalle. Hiljaa hän liikkui ja varovasti, sillä sairas nukkui. Jopa oli ruoka valmis — puolukkamme oli siinä säilynyt kokonaisena ja tunnollaan — jo pistettiin se astiaan ja asetettiin sitten pöydälle jäähtymään.
Sairas aukasi silmänsä. "Johan nyt olet nukkunut," sanoi iloissaan nainen. "Jo; minä olen paljoa parempi nyt." "Minä olen tässä laittanut puola-puuroa; ehkä sinulle jo ruokakin maistuu."
"Kiitos — kiitos; minä luulen tosiaan jo vähän hiukovan." Voi millä kiitollisuuden ja ilon tunteella nainen asetti ruu'an sairaan eteen! Vapisevat kädet tarttuivat lusikkaan — ja — ensikerran koko kuukaudessa — maistui ruoka hyvältä. Tykyttävin sydämmin katseli puolukka jokaista lusikallista, minkä sairas nautti; hän toivoi pääsevänsä vahvistamaan heikkoja voimia, elvyttämään kuihtunutta verta. Mutta nyt sairas jo laski lusikkansa pois. Hän kiitti Jumalaa ravinnosta ja istui sijalleen. Hänen viereensä istahti tuolille nainen. "Voi kuinka paljon olet kärsinyt," aloitti hän; "aina siitä saakka kun tuo myrskyinen yö riehui.
"Ei tämä mitään vaarallista ole," jatkoi mies; "se yö minulle rauhan antoi. Tämä on vaan hiljaista tointumista: joll'ei silloin olisi myrskyä ollut, en nyt olisi onnellinen. Tulinhan silloin tuntemaan sydämmen, jota en koskaan muulloin olisi tuntemaan tullut. Myrsky oli välttämätön, sen täytyi tulla ja se tuli. — Nyt olen terve ja paranen jälleen; minä saan uudet voimat, minä tulen mieheksi nyt." —
Nainen katsoi hellästi sairaan silmiin: "veljeni! minä ymmärrän sinut. Sinä olet taistellut vaarallista taistelua; nyt olet voitolla: kiittäkäämme myrskyjen Herraa!" Sairas nyykäytti myöntäen päätään ja laskeutui vuoteelleen. Nainen nosti ruu'an pois ja puolukka sai aikaa miettiä näkemäänsä. — "Myrsky oli välttämätön, sen täytyi tulla ja se tulikin!" lausui hän itsekseen. — "Niin; onhan myrsky monastikin parempi kuin leuto sää, se pudistaa pois monta ulkonaista turhaa tapaa ja ajaa esille sisälliset syyt; myrsky herättää uinuvat voimat ja avaa sokeat silmät. — — Nyt olen saanut vähän käsitystä siitä, mitä mustikka puhui. Olenhan nähnyt myrskyä ja päivänpaistetta, iloa ja surua, nautintoa ja kärsimistä, toivoa ja toivotonta taistelua; paljon suuria mullistuksia, tuhansia pikku seikkoja; jo kau'an edeltä päin mietittyjä muutoksia, tahi tuommoisia äkillisiä tuulenpuuskia, jotka tulevat jälkiä jättämättä ja menevät sinne, mihin ei kukaan seuraa. Olen kokenut monellaista, ollut monen väheen alaisena; ei mikään ole enää olemassa, ja kuitenkin on kaikista jäänyt jotakin jäljelle olentooni: kaiken tämän monipuolisuuden yhteys on elämää. Aurinko on aina lämmin, sen valo virvoittaa; meri on suuri, sen näkeminen ylentää; myrsky on voimakas, sen pauhu peljättää. Vaan niitten kaikkien yhdys-tunne on elämää s.o. kaiken vaihetuksen läpi pysyvää, kaiken voittavaa, ikuista voimaa. Kun siitä olen saanut osani, olen tehnyt tehtäväni ja voin antaa itseeni imetyn mehun muille samaa elämää jatkamaan. Nyt tiedän, mitä varten olen olemassa: antaakseni terveellisen mehuni tuon kärsineen elämän — voiman jatkamiseksi." — Puola asettui astian reunalle, josta juuri oli viimeinen lusikallinen otettu ja odotti tyytyväisenä ruoka-aikaa.
HIRUNDO HERALDIKA.
Katon räystäässä tuolla oli pääskysen pesä. Savesta ja höyhenistä oli se kurottu kahtena keväisenä päivänä, ja lujaksi päivä sen säteillään lämmitti. Oi kuinka sievä ja siro sen sisusta, kuinka pyöreä ja soma sen päällystä oli! Ja siellä sisällä oli kuusi pientä poikasta. Vähitellen ne kasvoivat, höyhenet kasvoivat ja koko varttui. Mutta siellä he aina vielä sisällä asuivat. Ei kukaan heistä vielä uskaltanut siipiinsä turvautuen antautua ilman aaltoihin. Näin kului aikaa, kunnes vihdoin eräänä aamuna emä tuli tavattoman iloisena sisälle. Hänellä oli kullekkin heistä pieni toukka makiaisiksi ja sen annettuaan hän heille näin suin puheli:
Lapseni armaat! tirlitt, tirlitt, tirlilitilitt! — Nyt olen teitä kau'an jo kasvattanut, olen teitä ruokkinut ja hoitanut. Nyt tahdon nähdä teidän itse jo johonkin ryhtyvän; nyt teidän täytyy opetella lentämään.
Lentämään, lentämään — tililitt, tililitt! vikisivät nuoret.