Te tiedätte, emo jatkoi, että tässä maailmassa täytyy osata yhtä ja toista, jos tahtoo taistella läpi elämän. — Oi, täällä täytyy paljon oppia ja kokea! Mutta ensin ja ennen kaikkia vaaditaan että osataan liikkua, sillä palkallaan oleva ei voi mitään oppia. Liikkuminen on samaa kun lentäminen, vaikk'eivät kaikki opi lentämään s.o. huonolahjaiset ja vajanaiset olennot, niinkuin esim. ihmiset, jotka kyllä ovat muutoin hyvin lahjakkaita ja kykeneväisiä, vieläpä jalomielisiäkin, mikä on paljoa enemmän kuin kaikki yhteensä — niin, kas lentää eivät hekään osaa. Heillä on tosin siiventynkät, vaan höyheniäpä heillä ei ole ja vaikka he kuinka yrittäisivät, eivät he lentämään kykene — ja siitä syystä heidän liikkumisensa on paljoa vajanaisempaa, tai oikeastaan he eivät voi liikkua siinä merkityksessä, kuin me liikkumista käytämme. Kun nyt ajattelen ihmisen tilaa ja vertaan sitä teidän nykyiseen tilaanne — ajatelkaas, mikä hirveä onnettomuus, jollette kaikki oppisi lentämään. Olkaa siis ahkerat, näyttäkää, että opitte noreiksi, nopeiksi, sukkeliksi, taitaviksi lentäjiksi, tililitt, tirlitt, tirlitililitt!
Tililitt, tlilitt! kaikki pienet vikisivät ja ryömivät pesästä katon kourulle. —
Kas niin, nyt olette ulkona kaikki, Ennenkun tästä edemmäksi yritämme, tahdon teille esitellä hiukkasen tämän paikan historiaa. Tämä suuri pesä, jonka kourussa meillä on pesämme, on vanha, vuosisatoja nähnyt asunto. Moni pääskynen meidän esi-isistämme on kertonut sen historian lapsilleen, ne taas omille lapsilleen ja lastensa lapsille j.n.e. Tässä on elänyt ja kuollut jo monta ihmissukuakin, joka meidän ikäämme verrattuna on kovin pitkä aika. Sanotaan isän-äidin, isän-isän-äidin aikana tässä asuneen Sarvi nimisen miehen, joko hänellä sitten lienee ollut oikeat sarvet, niinkuin kaskinikillä, vai oliko hän vaan saanut sen lisänimeksi, sitä minä en tiedä. — Vaan hänen ajallaan oli kovin tukala aika maassa, varsinkin ihmisillä; oli semmoinen tila, jota he sanovat sodaksi s.o. semmoinen rauhaton aika, jolloin ei voi rakentaa pesää juuri mihinkään, sillä kaikki pesät poltetaan ja hävitetään, varsinkin ihmisten pesät, mutta niiden mukana meidänkin pesämme. Tämän suuren pesän pojista oli yksi mainion viisas ja taitava ihminen. —
Osasiko hän lentää, tili-tlitt! —
Ei pienoseni, ei sentään, mutta kyllä hän muutoin taitava oli. Hän johdatti suuret joukot ihmisiä yhdelle puolelle, yhdisti ne, jotka olivat kaukana toisistaan laulamalla s.o. ei juuri niin kuin me laulamme, sillä niin osaavat vaan harvat ihmiset laulaa, vaan jotenkin sinnepäin. He kirjoittivat sopimuksia, kirjoittivat päätöksiä ja yhtyivät sovintoon. Näin vihdoin loppui tuo ankara sota ja pesät jäivät rauhaan jälleen — tirlitt, tirlitt, tirlitililitt!
Vaan nyt me tiedämme Sarven työn, vast'edes voitte varsinaisilla historian tunneilla saada enemmän oppia, tililitt, tirlitt! Niin vei emo poikaset lentämään. —
Ensin he vaan vähäisen räpyttelivät; sitten he lensivät katon kourulle, siitä räystäälle, räystäältä kourulle takaisin j.n.e. mutta vihdoin uskalsi yksi yrittää pitemmän matkan. Se onnistui, toiset yrittivät perässä ja niin oli pian koko pesäkunta lentämässä, liehumassa. Kas sepä oli hupaista! Tililitt, tililitt; nyt ei heidän muuta tarvinnut tehdäkkään. He olivat koko päivät ulkona: lauloivat ja lensivät, lensivät ja lauloivat.
* * * * *
Lentelipä näin tavoin taas eräs perheen nuorimmista rakennuksen ympärillä. Ikkunat olivat auki. Sieltä sisältä kuului Kanarialinnun laulu, sekä joskus papukaijan käheä ääni. Nuori pääskynen, neiti Hirundo Heraldika, kuten toiset pääskyset häntä nimittivät, syystä että hän aina niin mielellään istui tuon vanhan vaakunakilven reunalla, joka oli ison oven yläpuolella, tunsi erinomaisen halun vetämän itseään ikkunasta sisälle. Hän kurkisti ensiksi varovaisuuden vuoksi ikkunarei'ästä läpitse — huu! mikä se oli? aivan kuin mies ihan vastapäätä ikkunaa olevalla seinällä. Neiti Hirundo Heraldika lensi peljästyneenä takaisin.
Vaan vähän ajan perästä palasi hän jälleen: hän muisti äitinsä puhuneen joskus jostakin paperi- tai vaatekappaleesta, jonka ihmiset seinille kiinnittävät ja siihen sitten muodostavat jotakin mikä on ihan määrätyn ihmisen, eläimen tai jonkun muun esineen näköinen, ja tätä koko olemusta he kuvaksi nimittävät. Olipa emo kertonut kerran pistäyneensä jonkun vanhan linnan sisällä — ehkäpä ikkunasta — ja siellä nähneensä koko joukon tämmöisiä kuvia, joitten joukossa eräs kotkan kuva niin hirveän luonnollinen, että hänen täytyi mitä kiireimmin paeten lentää tiehensä. Ehkäpä tuo mies onkin vaan kuva. Nuo ihmislapset ovat sen seinälle kiinnittäneet, neiti Hirundo arveli.