Aivan oikeen; se onkin vaan kuva, sen hän nyt toista kertaa sisälle kurkistaessaan selvästi näki. Eikä vaan yksi, mutta monta monituista kuvaa oli sillä ja toisilla seinillä. Hei, jopas on hauskaa katsoa!
Niin arvellen lentää lehautti hän sisälle tuohon vuosisatoja vanhaan rakennukseen.
Kukkia, suuria kasvia, jotka kiersivät ympäri seiniä ja köynnöstelivät akkunoita, tai seisoivat nurkassa kohoten permannosta kattoon saakka, lintuhäkkiä, kirjoja, pöytiä rintakuvia — — mikä paljous esineitä, joita ei neiti Hirundo Heraldika ollut koskaan ennen nähnyt. Kaikkia nuo ihmiset pesäänsä kokoilevatkin hän arveli; mutta sitten he elävätkin niin kau'an, että oikeen hirvittää, ajattelee vaan esim. 100 vuoden vanhaa pääskystä … huu! johan se olisi ihan höyhenetön!… — Senpätähden emme me huolikkaan olla niin turhamaisia — muutoinhan emme elämässämme voisi tehdä yhtä ainoatakaan pesää, johon kaikki tuo romu ja ylellisyys mahtuisi — vaan äläs! Kanarialintunen laulaa. Hän oli huomannut pääskysen ja kutsui nyt tämän luoksensa.
Hyvää päivää, nuori ystäväni, neiti Hirundo! — Kanarialintunen ei tietänyt hänen liikanimestään — Kuinka tänne uskallatte tulla? Tänne tulla? Onko se siis luvatonta? hyvä neiti Kanaria, kyseli nuori Heraldika, joka ei myöskään osannut sen paremmin lausua tuon korkea-arvoisen ulkomaalaisen sääty- ja sukunimiä.
Ei niin, neiti Hirundo, — vaan suokaa minun huomauttaa, että tämä asunto on viekkaan ihmiskunnan, jolla on valta yli avaran maan sekä siintävän meren. Katsokaappas, ystävä kulta, tätä häkkiä. Tämmöiseen, näin ahtaasen tilaan ovat he sulkeneet minut Etelän, ihanan Etelän vapaan tyttären; ja minun mailmani, katsokaappas: koko mailmani sijasta ovat he antaneet tämän ahtaan häkin. Tirlii — tirlii, tirlilittlii!
Tuo viimeinen oli Kanarialinnun kansallislaulu, isänmaallinen hymni.
Neiti Hirundo Heraldika synkistyi. Hän tahtoi lentää tiehensä vaan kanarialintu jatkoi:
Malttakaas, hyvä ystävä, neiti Hirundo! Istukaas hetkeksi tähän lähelleni, Minä kerron teille kaikki. — Kas niin! — istukaa tuossa, nojatkaa päätänne vähän taaksepäin — niin nyt te olette oikeen sievässä asennossa; tuo punavihreä höyhen kaunistaa teitä sanomattomasti. —
No hyvä! — Etelän kirkkaan sinitaivaan alla on avara aaltoava meri; voimakas on meri, mahtava ja suuri. Ei silmä kanna sen siintävän pinnan ylitse, eikä sen myrskyävää aaltoa estä yhdenkään voima eikä nero. Tämän suuren, valtavan veden helmassa, on kuni tytär äitinsä rinnoilla, ihana vihreä saari. Tuhatkarvaisina loistavissa kukissa kimeltelee taivaan valkeus sen kasvistossa ja ihanimmat hedelmäin mehut virtailevat sen puutarhoissa. Siellä missä ääretön taivas syleilee rajatonta merta ja maan kasvattava tuoreus synnyttää rehevimmän runsautensa, siellä missä vapaus ja onnentunne sitovat jokaisen sydämen kotisijaansa, — siellä minä olen syntynyt — ja nyt missä minä olen? — vastaa itse! — Tirlii, tirlilittii!…
Tirlitt, tlitt! neiti Hirundo sanoi, tahtoen niin säälimällä sanoa jäähyväiset — vaan silloin alkoi Papukaija puheen: