Hyvää päivää, neiti Hirundo! Minäkin puhuisin kanssanne vähäisen. — Minä olen jo vanha — pääni on kohta paljas ja höyhenpukuni harvenee joka päivä. En minä enää niin paljon kaipaa vapautta ja elämän iloa, sillä niitä en enää nauttia voisi. — Haluan vaan vielä jonkun päivän elää — ja nämät päivät ovat minulle hirveän ikäviä viettää ikävässä torkkumisessa ja toimettomuudessa. Elämääni kalvaa mato, jonka täällä olen saanut, täällä tämän kylmän ilmanalan kolkoissa seuduissa, uh! — uh! — uh! Silloin Papukaija yski hyvän aikaa — minä olen saanut rintataudin, keuhkovian, joka vie minut ennenaikaiseen hautaan.
Neiti Hirundo Heraldikaa säälitti. —
Papukaija jatkoi.
Kerran minäkin olin nuori; silloin elin siinä maassa, jossa virrat juoksevat merestä mantereen hiekkaan, jossa mustat joutsenet joikuvat kultahiekkaa huuhtovassa aallokossa. Se on minun isänmaani, jossa tuhansien tuhannet kullankarvaiset linnut liitelevät äärettömien ulappain ylitse vapaina, esteetönnä ja laulavat voittoretkistään yli avaran maan piirin. — Aina siellä aurinko kuumasti paistaa, aina siellä tuulonen vilpeästi henkii. — Tuhansien tuhannet lintulaumat hurjalla kirkunalla väliin laskeuvat vaahtoavan aallon lumehen, väliin nousevat taivahan siniselle kupukannelle. — Kun joskus, minä tiedän, tulet sinne kerro kansalaisilleni kurjasta elämästäni Pohjan perillä, sano heille, että jo silloin olen jättänyt tämän katoavaisuuden matalat majat. —
Neiti Hirundo Heraldika nyhtäsi rinnastaan höyhenen ja antoi sen muistoksi Papukaijalle, toisen höyhenen antoi hän kanarialinnulle.
Ystäväni! hän lauloi, minä kiitän Teitä, Te olette minulle opettaneet kokemuksen ankaraa totuutta. Jääkää hyvästi! Vaan aikoessaan lentää ulos, ei pääsky parka onnistunutkaan löytämään ikkunan avonaista aukkoa. Hän lensi lasia vastaan, joka esti häntä pääsemästä läpitse, vaikka kyllä oli yhtä valoisa, kuin ilma ainakin. — Tuskanhiki virtaili hänen otsastaan:
Tirlitt, tirlitt hän pakisi ja palasi kertomaan hätäänsä toisille. Nepä hänelle selvittivät, miten ihmiset olivat heille tehneet, heitä kiinni-ottaissaan, kuinka turhaan he olivat ponnistelleet, ja kuinka heidän vihdoin täytyi tyytyä osaansa.
Hirundo parka kauhistui. Nyt hän katui katkerasti tuota uteliaisuuttaan, joka hänet oli tähän pulaan saattanut, ja niin hän itki, itki sydämmensä pohjasta: tirlitt, tirlitt, tlitt tlitilii!
Väsyttyään turhaan lentämiseen, hän istuutui vihdoin seinälle — suuren kuvan reunalle. Siihen hän nukkui. — Unessa hän oli lentävinään tuon äärettömän, siintävän meren yli; hän näki tuon vihannan saaren, sen tuhannet loistavat linnut, jotka kiilsivät kuin kulta auringon paisteessa; hän näki toisenkin saaren, oikeen manteren, jossa oli vaskenkarvaista kansaa, puhuvia lintuja, mustia joutsenia: hän näki Papukaijan kodin. Vaan juurikuin hän aikoi viedä Austraalian linnuille terveisiä heidän kaukaiselta kansalaiseltaan, hän tunsi kuinka joku hiukan heilutti hänen höyhenpukuaan. Hän havahtui.
Ihmetellen avasi hän silmänsä. Ensiksi ei hän oikeen asemaansa älynnyt, vaan pian heräsi muisto ja hän tajusi onnettoman tilansa. Mutta se, mitä hän ympärillään näki, saattoi hänet aivan unhoittamaan itsensä.