Näin puhui Sarvi ja ääneti kuultelivat toiset. Kuu oli jo laskenut, yö oli kulunut ja auringon ensimmäinen säde pilkisti ikkunasta suojaan.
Tuokiossa hajosi kokous, haamut astuivat alas varjojen maahan ja kuvat nousivat kiireesti seinälle jälleen.
Hirundo Heraldika unhoitti itsensä kokonaan ja lensi hiljalleen, ajatuksissaan, hätäilemättä avonaisesta ikkunasta — ulos.
Aamu oli ihana; linnut jo lauloivat tuhansin ja tuhansin ylistysvirttään Jumalan kunniaksi. Pian oli pääskynenkin omainsa iloisessa parvessa ja yhtyi täydestä sydämmestään tuohon kiitoslauluun, hartaammin kuin milloinkaan ennen. Koko hänen sävelsarjansa kaikui ja helisi kiitosta, ylistystä siitä että hän oli saanut pitää vapautensa ja tulla tuntemaan maailmaa hiukan.
Hän oli tullut tuntemaan ihmisten huonoja puolia, heidän kavaluuttaan ja julmuuttaan, vaan myöskin heidän kuolemattomuuttaan, heidän suuruuttaan. Näin yhtyi hänen tunteensa ihmistä kohtaan kokonaiseksi kunnioitukseksi ja hän itse jäi pääskyseksi.
Pääskysten joukossa lensikin hän talven tullen äärettömän, siintävän ilman aaltoja pitkin kaukaiseen merimaahan, maahan ihanaan ylen, jossa ei konsaan talvi sada lunta, eikä kukkanen kuole kylmän suutelosta. Täällä näki hän tuhansia yhtä kauniita lintuja, kuin Kanarialintu, vapaina liihoittelevan ihanimmassa ilossa. Näkipä hän Papukaijankin käheä-äänisen tovereita vapaina, terveinä ja iloisina laskevan leikkiä hedelmäpuitten riistaisilla oksilla. — Silloin hän heille kertoi Papukaijan terveiset ja tuli niin suureen kunniaan tässä avarassa lintumaailmassa. Mutta tuon ihmeellisen yön kokemukset, jonka hän Sarven linnassa vietti olivat muuttaneet iloisen Hirundo Heraldikan ajattelevaksi, vakavaksi linnuksi. Kaikki hänen käytöksensä tyyntä maltillisuutta ihmettelivät ja vielä enemmän hänen syvää elämän-viisauttaan. Tulipa sentähden Hirundo Heraldika kunnianimeksi, jota koko pääskysten heimo ylisteli. — Iloa oli siis ja arvoa kyllin tuolla nuorella neiti Hirundolla — vaan kuitenkin puuttui häneltä jotakin. Mitä se oikeastaan oli ei hän itsekkään tiennyt, ennenkun hän taas eräänä iltana kuullessaan kanarialintusen laulua — heidän kansallis-lauluaan, elävästi muisteli Kanarialintua Suomessa. — Silloin tunsi hän povensa tuimemmin sykkivän, tunsi kaipion salaperäistä paloa rinnassaan.
Se lausui hänelle selvän selvästi:
"Niinkuin Kanaria-lintunen ja Papukaija kaipasivat onnensa ihanaa maata, kaipasivat isänmaatansa ja kadotettua vapauttansa, niin minäkin täällä olen vieras, olen matkalla vaan. Minun isänmaani on kaukana Pohjolassa, tuossa kylmässä maassa, joka oli Papukaijan ja Kanarialinnun orjuuden maa. Vapaus on kaikista pyhin, vaan sen jälkeen on kallihin isänmaa. Näin mietiskeli Hirundo Heraldika; — Ilmat muuttuivat; lumi Suomessa suli, tuli kevät, tuli kesä. Silloin palasi joukko pääskysiä Pohjolaan. Heidän joukossaan oli nuori, kaunis, erittäin iloinen pääskynen. Hän lensi Sarven linnaan, istui vaakunakilvelle ja lauloi sydämmensä syvimmästä pohjasta: Tirlitt tirlitt trlitilitilii! trlitilitilii! Suomi on minun synnyinmaani, minä olen Suomessa, minä olen vapaa pääskynen tirlitt, tirlitt, trlitilitilii! tirlitilitilii!" — — —
Se oli Hirundo Heraldika.