Taivas oli sininen ja ilma oli kirkas; kaikki puut jo pistivät esille vihantia lehtysiään ja maasta nousi orasta, kuni neulojen neniä. Sini-salon sydämmessä hyppelehti pienoinen puro kallioitten kainalossa. Vesi oli siinä niin kirkasta ja helmeilevää, ettei hopeavirta olisi kirkkaampi ollut. Tuon puron ääressä, aivan likellä sen hopeista pyörrettä, kasvoi siro sinivuokko. Ei se ollut vielä monta päivää elänyt tässä täysituntoisena; sillä vast'ikään oli lumi noilla kallioilla sulanut ja juossut puron laineita pitkin mereen. Kuitenkin kukkanen jo tunsi tuon kallion kallaalla tuulessa huojuvan koivun, sekä nuot purossa pulppuavat vesi-pisarat, jotka kiireesti vierivät ohitse, kuiskaillen joka puolella seisoville kasveille: hyvästi, hyvästi! He olivat näetsen matkalla suureen mereen, jonne jokaisen mielihalu paloi. Mereen, mereen, valtavaan mereen riensivät kaikki nuo tuhannet ja tuhansien tuhannet pisarat, jotka puron uurtamaa uraa edelleen kiitivät; sillä meri oli heidän suuruutensa, se oli kaikkien pisarain yhteys. Mutta tuossa koivun latvahaarukassa istui lintunen, katsellen, tähystellen, eiköhän tähän sopisi pesää tehdä. Aivan oikeen: tuo vekara tuossa oksassa on ikäänkuin luotu pesää kannattamaan ja tuo pieni kolo tuossa rungossa sopii ihmeellisen hyvin alustusta kiinnittämään. Lintunen nyykähytti tyytyväisenä päätään, keikahutti niskansa kenoon, avasi pienen nokkansa ja lauloi helähytti iloisen, sydämmen pohjasta nousevan laulun. Se oli kiitos-laulu pesän-sijan löytämisestä. Sitten hän heti lensi pois, laskiihe maahan, kokosi savea nokkansa täyteen ja lensi takaisin puuhun. Perustus oli nyt laskettu; pohjakerros savesta ja rikkasista kuontui vähitellen, ikäänkuin itsestään. Lintunen sai apulaisenkin; se kai oli hänen puolisonsa. Ahkerasti he kahden jatkoivat työtään kaiket päivät — ja pian tulikin pesä valmiiksi. Voi sitä riemua, kun pesä, ihan uusi, oma pesä oli valmisna tuossa tuutivassa koivun latvassa vihantain lehvien välissä niin tiheitten, ettei suinkaan kotkankaan terävä silmä sitä siinä keksisi! Ja kuinka ihana siitä oli näkyala! Puro tuossa vihantine rantoineen, ikäänkuin mikä valtava kymi, vieretteli vesiään halki lehtojen, yli kivien, niin että kuohua voi verrata kosken pauhuun, joka murtaa lujat kallioseinät ja uurtaa satavuotisen tien yli kaikkien esteitten; kalliot taas, nuo korkeat, joilla joka päivä juoksentelee metsän karja, voisi melkeen alppeihin verrata, joilla vikkelä mäkivuohi haaraisia sarviaan keikutellen nostaa kaunista kaulaansa, kuunnellen hengästyneenä, onko kaikki hiljaa ja rauhallista, jotta syöntiään rauhassa jatkaa voi.
Entäs nuo kanervat, katajat ja muut kauniit kasvit, joilla oli niin paljon annettavaa pieniin suihin, kun kerran poikaset munasta puhkeevat. Voi, tämä oli erinomainen paikka! ihan Jumalan luoma pienen linnun pesäksi. Siitä syystä täytyi lintuparin kiittää ja ylistää ja kauniisti kajahteli laulu halki raittiin, keväisen ilman. Vaan eihän voinut olla kutsumatta toisia lintuja pitoihin, kun koti, oma, armas koti oli valmis. Isäntä itse lähti kutsuja kuljettamaan, sillaikaa, kun emäntä valmisteli pieniä pitoja varten juomaa koivun mahlasta ja kokosi herkkuja kanervaiselta aholta; pieniä siemeniä, toukkia, urpusia y.m. y.m. pantiin tallelle koivun latvaan.
Tirlit, tirlit, tirlitilii, tirlitilii lauloivat linnut ja pian he kutsun kuultuaan lensivät pesään. Tirlit, tirlit lauloi emäntä, joka juuri sattui olemaan alhaalla juomaansa maistamassa koivukellarissa, josta sitä sai niin paljon kuin vaan halutti, jos aukasi nokallaan kuorisen oven. Tirlit, tirlit lauloi hän, kuultuaan vierasten laulun ja riensi heti vieraitaan kohteliaasti vastaan-ottamaan. Hän kaikki vierailleen tarkasti näytteli ja kysyi kustakin ystävän mielipidettä. Kaikkien suureksi mielihyväksi huomattiin pesä todellakin erinomaisen ihanaan paikkaan osuneen.
Tirlit, madame, peippo sanoi, kohottaen punapäällisiä siipiään, kaikki on tässä hyvää ja ihanaa paljoa parempaa, kuin olisi luullakkaan voinut. Vaan ainahan sydämmen hyvyys ja jalous saa palkintonsa. Nämähän ovat juuri ne — kuulkaas hyvä herrasväki — nämähän ovat se pari, joka auttoi viime kesänä tuota onnetonta perhettä, jolta julmat ihmiset ampuivat emän juuri silloin kun poikaset olivat munasta tulleet ja siis ihan heikoimmallaan. —
Tirlitilii kottarais-mummo jatkoi, tämä on aivan totta tämä; ja ainahan hyvyys saa palkintonsa ja pahuus rangaistuksensa. Kuulkaappas hyvät herrat ja rouvat —
Tirlititilii vai rouvat, neiti Tilhi keskeytti, eikö täällä muita olekkaan, kuin rouvia! Niin, nyykäytti tähän pikku neiti Peukaloinen, eihän tuo vanha mummo silmälasitta paljoa näe. — Suokaa anteeksi, hyvät vieraat, emäntä keskeytti, mummo kottarainen tahtoo puhua. Nyreissään istuivat kaikki neiti-linnut ja kuuntelivat. Kottarainen jatkoi: Kaupungissa minä näin kummimman perheen koko elämässäni. Silloin olin vielä nuori — onko hänkin ollut nuori, neiti Tilhi neiti Peukaloiselle sopotti, vaan sitä eivät muut kuulleet — ja voin kilvoitella minkä neitilinnun kanssa tahansa sekä lennossa että laulannossa. Sentähden lähdimme kaupunkiin, koska arvelin siellä olevan tilaisuuden osoittaa älyään ja luonnonlahjojaan paremmin, kuin täällä honkain huminassa, jossa ei kukaan kuule ääntämme eikä näe liikkeitämme. Siellä minua tosin otettiin hyvin vastaan ja opetettiin puhumaan niin että se ihmisiä miellyttää; muutamia ääniä — jotka, ohimennen sanoen, ovat luullakseni kaikista kauniimpia — he eivät näetsen voi kärsiä. Siitä syystä he tahtoivat leikata kieleni alta jänteen — hui — ui! neitoset parkasivat ja neiti Tilhi pyörtyi. — Niin juuri — jatkoi mummo vähääkään säikähtymättä — he tahtoivat leikata kielijänteeni, mutta minäpä, siitä tiedon saatuani, lensin tieheni, pakenin pois ja tulin toiseen kaupunkiin. Koska kuitenkin luullakseni kaikki ihmiset ovat yhtä julmia meitä kohtaan, en enää uskonut itseäni heidän tekemiinsä pesiin, joita kaupungissa on kaikissa puissa, vaan elelin omin päin, missä milloinkin. Satuin siten kerran erään närhin pesään. Närhi, tiedättekös, on lahjakas lintu hänkin mutta ääni ei hänellä ole kauniimpia. Tämä närhi oli kuitenkin hyvin itsekäs ja ahnas. Kaikki rikat, joissa oli jotakin, vaikkapa vähäistäkin ravintoa, hän kokosi ja kantoi pesäänsä — joka oli erään vanhan huoneen ylisillä. Sinne hän nyt kokosi kaiken kesän rojua jos jonkinlaista, mistä vaan sai ja talvella hän sitä kalliilla hinnalla myi puutteessa oleville varpusille, kottaraisille y.m. linnuille. Näin hän vähitellen rikastui ja pääsi hyviin varoihin. Mutta sittenkin hän oli niin saita, ettei edes kunnon pesää itsellen hankkia raatsinut, vaan eleli vilua ja kurjuutta kärsien ikäänkuin kerjäläinen, pienessä tiilikiven kolossa. Eikä kukaan nähnyt hänen kunnon ateriaa syövän; aina hän vaan nakerteli mitä ulkona jossakin löysi jäännöstä; sillä omiin säästöihinsä ei hän milloinkaan hennonut kajota, niitä hän vaan muille myi. Saatuaan sitten naineeksi ja perheen lisääntyessä hän rupesi kovin suremaan, muka köyhtymistään peljäten ja niin hän surun tullen oppi ryypiskelemään, ensin vähän ja harvemmin, sitten yhä enemmän ja useammin niin että hänestä viimein tuli oikea juopporalli. Sitten piti himo hänet kurjana orjanaan alituisessa huumauksessa yöt sekä päivät. Kuukausia voi hän alituisessa humalassa elää. Silloin hänellä jo oli kuitenkin oma pesä. Sen hän oli laittanut vähää ennen naimistaan, koskei kehdannut tuoda nuorta morsianta mokomaan tiilikiven rakoon. Pesä hänellä oli hyväkin ja siinä kuusi poikasta. Niistä yksi aivan nuorena kuoli, vaan toiset eloon elpyivät ja kehkeentyivät täysiksi linnuiksi. Vanhin heistä oli sievä kaunis neito, toinen, hänen jälestään vanhin, oli nuori herra. Hämpä oppi isästään ryyppelemään, ei pysynyt koulussa eikä muutakaan mitään opetellut, kuljeskelihan vihdoin merellä, josta tultuaan oli melkeen alaston ja kovin raaka tavoiltaan. —
Kolmas oli neiti, erinomaisen sievä ja hurskas, oppi pian kaikki, mitä vaan sai kuulla, pääsi opettajaksi neiti-lintujen kouluun. Hän oli oikea ilo tuolle muutoin onnettomalle kodille; hänestä säteili rauhaa ja luottamusta perheen pimeimpinäkin päivinä. Hänen ylistys-laulunsa kajahteli kautta epäilystenkin sumun. Kaksi seuraavaa poikasta oli nuoria herroja: toinen jo kultasepän opissa Kanaarilinnulla ja toinen haukkain kadetti-koulussa. Tässä perheessä, voi kuni kuvastimessa nähdä, kuinka hyvyys siunaten vahvistaa ja korottaa kurjimmankin tilan ylitse, kun alhainen itsekkäisyys sitä vastoin sitoo sielun himollisen pahuuden orjaksi. — Tirlit, tirlit — kaikki lauloivat, hyvyys palkitaan! Hyvää päivää, hyvää päivää! huusi laulurastas, joka oli saapunut vasta kertomuksen ajalla ja nyt istui koivunlatvassa. Kaikki katsoivat kummastellen ylös. Pesä uusi, pesä uusi, paljon poikasia, täynnä poikasia, laulurastas uudestaan kajahutteli ja kaikki toistivat: onnea, kodille onnea, tirlit, tirlit, trlilitt! —
Niin siinä kestitellen juttuja jatkettiin aina iltahämyyn saakka. Vaan hämärän tultua kukin lensi omaan pesäänsä ajatellen mummo Kottaraisen kertomusta Närhin perheestä.
* * * * *
Nämät kaikki näki ja kuuli sinivuokko seisoessaan tuossa puron partaalla; sillä kukkaset ymmärtävät kaikkien olentojen kielen, parhaiten kuitenkin lintujen, koska nämät heitä enimmin puhuttelevat. Kummallisia ajatuksia syntyi hänen rinnassaan, kun hän jäi yksin yön hiljaisuuteen. Tuulen suhaus ikäänkuin kuiskaisi salaisia aavistuksia, jostakin suuresta, kaukaisesta onnesta, tai äärettömästä, läheisestä onnettomuudesta. Nuo kaksi tunnetta: onnen-toivo ja aavistuksen tapainen pelko, olivat niinkuin kaksois-sisaret hänen unelmissaan, synnyttäen aivan vastakkaisia tuossa vielä uinuvassa sielussa. Voi! eihän voi kestää tuommoista tunteitten ristiriitaa: eikä siitä kuitenkaan voinut päästä.