Yö toki kului, valkeni aamu. Uusi päivä toi uusia vaiheita ja vaihteluhan elämää jatkaa. Ihmisiä, joista kottaraismummo oli puhunut, ei kukkanen vielä ollut nähnyt muita, kuin yhden avojalan paimentytön, joka kaitsi äitinsä lampaita. Tämä ei tosin näyttänyt niin julmalta, kuin nuo kaupunkilaiset, jotka olivat aikoneet kottaraisen kielijänteen leikata, mutta eipä tämä tyttönen kukkaa edes nähnytkään. Ohitse hän vaan juoksi pitkin ojanvartta, huolimatta tuhansista pikku sinisilmistä, jotka siinä vavisten seisoivat ja tähystelivät, kenen vuoro oli joutua ihmisten uhriksi. Vaan silloin ei ollut kenenkään vuoro. Paimenella oli kiire juoksemaan lammastensa perässä, eikä hän joutunut kukkia näkemäänkään.

Näin jäi tuttavammekin elämään edelleen; ja rauhassa hän elämäänsä vietti. Joka päivä hän kuuli lintujen laulua, kuuli ilon-ääniä ja kaipion vienoa viserrystä. Mutta kun hän jo oli melkeen unhottanut ihmiset, eikä enää peljännyt mitään, silloin eräänä kirkkaana aamuna tuli pieni tyttö hiljalleen puron reunaa myöten poimien kukkia, jotka hän pieneksi vihkoksi solmi. Lapselliset, kirkkaat olivat hänen silmänsä: sininen niissä oli syvä pohja ja siellä syvyydessä kuvasteli puhdas sielu. Nämät silmät tähysivät kukkasen, katsoivat siihen hellästi, ikäänkuin rukoillen, ja supukkainen suu puheli: kaunis vuokko, tahdotko sinäkin tulla pieneen vihkooni lisäksi, äitini on kipeänä, tahtoisin käydä kaupungissa ostamassa rohtoa, vaan rahaapa ei ole; oi tullos avukseni, jotta kauniin vihkosen saan, sen hinnalla voisin ehkä jotakin ostaa. — Ääneti nyykähytti sinivuokko päätään — sopimus oli tehty ja tyttönen solmi sen vihkoonsa.

Tunnotonna makasi hän kau'an. Eräänä aamunapa jälleen sen silmät aukenivat, elonvoima palasi hienoihin lehtysiin ja kukka hymyili jälleen. Hän oli saanut virvoittavaa vettä; lasi, jossa hän seisoi useitten toisten kukkain kanssa, oli raitista vettä täynnä.

Sinivuokko katseli ympärilleen. Tämä oli varmaankin kyökki. Seinillä oli kiiltäviä kattiloita, patoja ja riehtilöitä sekä muita keitinkaluja. Lieden luona puuhasi kaksi naista kovin kiireissään. Kolinaa, kalinaa ja räiskettä siinä oli. Kukka painoi silmänsä umpeen; hän ei tahtonut nähdä tätä pahaa maailmaa noin jokapäiväiseltä puolelta. Tuskimpa vaan hän näin oli kuuruun kumartunut, niin jo kuuli hän lempeän, iloisen äänen: "kas, onhan teillä raittiita metsäkukkia. Saanko minä tuosta yhden sinivuokon?" Ennenkun sinivuokko osasi aavistaakkaan hän oli pehmeässä kätösessä ja silmiään avatessa sattuivat hänen katseensa kahteen kirkkaasen silmään, jotka juuri häntä tähystelivät. Sitten otettiin neulanen, pistettiin varren läpitse ja kukkanen kiinnitettiin kauniin impyen povelle. —

Käännös vaan, niin kyökki jo oli kadonnut ja loistava naissuoja oli kukkasen tähystettävänä. — Siinäpä oli katsottavaa! Kultaisena tulvaili valovirta laajasta akkunasta suojaan, jossa oli kaunista jos mitä. Olihan tuossa rintakuvia, kukkia, siroja, kultaan kuvattuja kirjoja, avara, ihana maisema kuva, paitsi muuta pientä silmän ihastusta. Näitäpä kukkanen vaan ei paljon näkemäänkään joutunut, sillä iloisesti tepsutteli immyt paikasta toiseen, eikä pysynyt hetkeäkään hiljakseen.

Äiti, minä menen kirkkoon, hän ovesta toiseen suojaan lausui ja niin hän jälleen peitti kukkasen.

Uh! pimeätä, pimeätä oli kaikki. —

Vihdoin otti ympynen ylevä peitteen poveltaan. Mitä näki nyt kukka?

Suuren suuri, perin ihana oli huone, jossa nyt oltiin; satoja, jopa tuhansia ihmisiä istui riveissä, akkunoista loisti valo painettujen lasien läpitse, luoden tuhansia eri valon-vaihteita.

Kuvia, kauniita, suuria kuvia, varsinkin oli eräs peräaukeamalla ylen ihana ja näyttipä se aivan erillään olevan ympäristöstä ja kirkas valo siihen heijastuvan yläisistä taivasista. Siinä oli olentoja kuvattuna ihmishaamuun, mutta niin ihania, ett'eivät ihmisiä suinkaan olleet. Kullan-kirjaeltuja — suurempia ja pienempiä, itse pää-rakennuksen katosta alenevia, kattoholveja oli siinä myöskin, joissa siintävällä taivahalla kultaisia tähtiä kimelteli; patsaita sitä paitsi suuria, vahvoja, paljoa vahvempia, kuin hongat salon sydämmessä. — Tätä kaikkea kun kukkanen tähysteli, yht'äkkiä helähti läpi holvien kautta ilman väräjävä soitto.