Hämmästyneenä kukkanen sulki silmänsä. Hänellä oli liika paljon nähtävää, voidakseen jotakin kuulla, taikka kovin suurellista kuultavaa, voidakseen mitään nähdä.
Ihmeelliset tunteet valtasivat tuon pienoisen! Kaikki, mitä hän nyt näki, mitä kuuli, puhui suuruudesta, jaloudesta, jommoista hän ei voinut käsittää. Hän kuuli soittoa juhlaisata, jonka siivin kuolemattomat henget liihoittelevat valon, ikikirkkahan maahan; hän näki varjoina edessään, yllään, ympärillään kuvia, kauneutta, jossa kuolemattomuus kuvasteli. Ymmärtämätön, vähätietoinen, mitä on tässä! niin hän hämmästyneenä huokaili. Soitto herkesi. Vuokko aukasi sinisen silmänsä jälleen. Kaikki oli niin ihmeen hiljaista. Eräs mustanuttuinen mies korkealla paikalla alkoi puhua. Kaikki häntä ääneti kuuntelivat toiset. Joka ainoan sanan voi kukkakin kuulla.
Mies puhui — puhui kau'an ja aina vaan kuuntelivat muut.
Mitä hän puhui?
Hän puhui kuolemattomuudesta, ijäisestä, loppumattomasta elämästä; hän puhui maasta, jossa kukka ei kuihdu, eikä kasvi kuole.
Vuokko hieroi silmiään. — Onko tuo olento itse Luoja, voiko hän puhua asioita, joita vaan Jumala tietää? Vai onko hän Jumalan lähettiläs, asukas tuon maan, josta hän puhuu? Mistä tietää hän, mitä hän varmuudella puhuu? Hän puhuu ihmisten kuolemattomuudesta, kukkien ijäisestä katoomattomuudesta.
Onko ihminen kuolematon, olenko minä katoomaton? —
Uh! kun täällä on kuuma. —
Olenkohan minä, todella katoomaton. — Oi! miksi eivät antaneet minun olla vesi-lasissa. — Mies taukosi puhumasta. — Hän muutti tuon kauniin kuvan eteen. Soitto alkoi. —
Nyt soitettiin — ihmiset lauloivat, ja tuo musta mies lauloi myöskin. — Todellakin: tuommoista laulua, tuommoista kiitosvirttä ei kuolevainen aikoihin saa!