Aino riensi kukkasen luokse; hän katseli sitä ja suru palasi jälleen hänen sydämmeensä. "Minä en voi — minä en rakasta niin kuin Vapahtaja." —
Suruissaan istui nyt Aino; hän ei tohtinut mennä ulos, hän ei uskaltanut katsoa ristille, hän ei voinut rukoilla — voi hän oli onneton! Semmoisessa tilassa kun hän oli, lintunen alkoi laulaa; ensin noin hiljakseen, noin vähitellen, vaan sitten yhä raikkaammin ja iloisemmin — kunnes koko huone aaltoili ihanimmassa sävelvirrassa, jossa äänet kirmaten, kiihtyen ylenivät, viihtyen vaipuivat, alenivat. — Aino oli kuni lumottu. "Lintunen, sinä lintunen; laula toisten, älä nyt, älä laula nyt!" Mutta lintunen lauloi, vaan yhä raikkaammin lauloi.
"Minä onneton!" ja polvilleen painui Aino. Hän katseli ristille, henkeä vetämättä, äänetönnä, ikäänkuin niellen joka ainoan sävelen mikä linnun rinnasta raikahti. Joskus vaan hän vavahti ja kuumat kyynelkarpaleet vierähtivät hänen poskilleen. Mitä hän näki! Hän näki Vapahtajan, näki, kuinka häntä ruoskittiin, lyötiin, kuinka hän ristiin naulittiin — ja Hän kärsi kaikki ääneti, rukoillen — rukoillen murhaajilleen taivaan armoa. —
Kuva kirkastui — koko tapauksen yli näkyi avattuna taivas — sovinto oli tehty. —
Ääretön, käsittämätön rakkaus!
Tämä tunne hämärästi valtasi Ainon sydämmen — hän katselemistaan katseli, kunnes kirkastettu ilo säteili hänen kasvoistaan, hänen rintaansa palasi riemu ja rauha. "Minä olen saanut anteeksi," hän sammalteli ja niin riensi kukkasen luokse, suuteli sitä, suuteli hellästi, lausuen: "Hänen tähtensä kaikki!" Kukan otti hän käteensä:
"Sinä et saa surra, et sureksia — jää hyvästi! Nyt minä sinua vasta oikeen rakastankin, rakastan kovemmin, kuin koskaan ennen. Te'e nyt hyvää, ilahuta onnetonta!"
Pian Aino kukkinensa riensi ulos. Hän katseli; tuolla, tuollahan istuu kivellä kerjäläis-vaimo. Sinne siis. "Tässä annan Teille kukan tuon pienosen iloksi." Kerjäläis-vaimo hymyili: "Ei hän ymmärrä siitä iloita; tuokaa ennemmin palanen leipää ja tilkka maitoa." Aino hämmästyi: Tuo lahja, joka hänessä oli niin kovan sodan synnyttänyt, sekä halveksittiin, hyljättiin. Toisessa tuokiossa Aino tuulena tupahan riensi.
"Tämmöinen, vähäpätöinen parempi, kuin minun kukkani. — No, olkoon; olisinhan ollut valmis siitä luopumaan. Nyt se on paremmin, entistäänkin paremmin hoidettava. Minä pyhitän sen Hänelle!" — Näin asetettiin kukkanen paikalleen — pantiin sijalleen ja suudeltiin: "Hyvää päivää, sinä olet uusi asukas täällä!" — Kerjäläinen ravittiin lapsinensa. —
* * * * *