Siitä päivästä Aino oli toiseksi muuttunut. Nyt hän aina oli onnellinen. Hän tiesi aina jotakin suurta, erinomaista ja ääretöntä, jota on vaikea sanoa, vaan jota voi tuntea itsessään, jota voi harjotella. Ei hän sitä itsekkään ymmärtänyt mikä tuo avara, käsittämätön, ilon ja onnen tunne oli, vaan aina hän sitä tunsi katsoessaan kieloon tai ristille.
Kasvamistaan kasvoikin kielo ja yhä hellemmin hoiteli sitä Aino. Jopa kukkaset putosivat pois, paljaat tyhjät nuput jäivät niitten sijalle: hedelmät valmistuivat. Näin katosi viehätyksen lumous, vaan sitäpä ei kaivannutkaan Aino: he olivat jo vanhat tuttavat, he tunsivat toisensa, eivätkä sentähden tarvinneet mitään ulkonaisia viehätys-keinoja. Montakin sydämmellistä kohtausta, monta onnellista hetkeä he näin viettelivät tuossa hämärässä kammiossa illan hiljaisuudessa, tai aamun kultaisessa koitteessa, ja aina niitten jälestä Aino astui ulos iloisempana, ihanampana entistään. —
Ehkäpä juuri nuo hetket, jotka Aino siten vietteli kahden kesken Jumalansa ja kielonsa parissa olivat perussyynä ja syntynä tuohon salaisuuteen, jota muut eivät käsittäneet. Ainakin hänen silmästänsä sellaisten hetkien jälkeen säteili rauha ja riemu, joka voi sytyttää kylmänkin sydämmen, sulattaa rinnan jääkuoren. Pian kuihtui kielo, sen kauneus katosi, elämä lakastui. Mutta siemeniä sen hedelmästä varisi: siemeniä, jotka uuden kevään kerjetessä olivat valmiit kehittämään uutta kukkaa, luomaan uutta kauneutta. Näin jatkuu suku suvun jälestä: ijäti uusi on luonnon ihanuus.
Vaan kun jo oli unhoitettu kaino kielo, kun jäljetkin sen olosta oli vaipunut varjoon, silloin vielä eli Ainon muisto. Jos joku vapiseva vanhus, tai köyhä emoton orpo kierteli mieron kylmää erää, hän ehkä voi kertoa lapsilleen, kuinka eleli entiseen aikaan näillä ilmoilla immyt, joka, vihkiytyen Herralle, eleli elämänsä kukkais-vuodet siunaavana hyväntekijänä. Ollen itse Herran kukkanen, ei hän sulkeutunut seinien suojaan tai vetäytynyt elämän taistelosta syrjälle, vaan syöksyen sen syvimpään mutaan, alati valmiina rakkaalla kädellään nostamaan langennutta, otti osan kaikesta kurjuudesta omille hartioilleen. Kulkipa hän sekä hyvällä että huonolla säällä kansan keskellä auttaen. Hän kävi sairas-vuoteilla, jakamassa sortuneille lohdutuksen sanaa, hän kävi köyhien kodissa antamassa maallistakin apua ja lievitystä, hän kulki kylien kujilla, puhellen lapsille Jumalasta ja ihmisestä — synnistä ja pelastuksesta, taivaasta ja helvetistä; hän kävi kapakoissa ja synnin suojuksissa tarjoomassa kuolemattomille elävää vettä, taikka sanoakseen varoituksen sanan langenneillekkin, että tietäisivät, mistä alkujuuresta he luopuneet ovat.
Työtä, väsymätöntä, ahkeraa työtä on elämä ja työssä yksin on ihminen onnellinen, jos hän tekee työtä Jumalassa ja Hänen kunniakseen.
Tämän tunsi Aino. Hän eli ja kuoli joka päivä, eikä ollut hänelle ihanampaa nautintoa, kuin saada väsyä, oikeen uupua työssään, jonka hän oli Herralle pyhittänyt.
Rakkaudesta hän sai voimaa työhön ja työssä hän oppi oikeen rakastamaan: hän oppi uhraamaan itsensä ja itsekkäisyytensä ja tämmöinen uhraus on ihmisen oikea onni.
Niin kertoi kansa.
Vaan niinkuin kielonen kuihtui, varistellen vaan siemeniä jälkeensä, niin loppui Ainonkin aika: mutta hän oli runsaasti kylvänyt, runsaasti saa hän niittääkkin, siellä missä kuolemattomuus on kaikilla ja kielotkin ijäti vihriät.
Elämä on rakkautta, rakkaus työtä, työ on oma palkintonsa: se on hengen kehittyminen, sen tarkoitus.