RAUNIOLINNA.
Vanha tuossa on ritarilinna. Sen salit ovat täynnä esi-isäin vaakunaknvia, sen seinillä satoja kauniita urho-muotoja. Siellä on asevaruja, siellä ikimuistoisia muinaisjäännöksiä. Suku suvun jälkeen on syntynyt, elänyt ja askarrellut mainetöissä ja sitten astunut haudan hämärään varjoon. Moni on jättänyt jälkeensä nimen, joka ei koskaan historian lehdiltä katoa, moni on jättänyt jälkeensä lukemattomat jalojen metallien aarteet. Kukin on jättänyt siitä jälkeensä muiston, mitä hän on enin rakastanut. —
Niin käy yhä edelleen; suku laajenee, kasvaa tai kuihtuu, kuolee; mutta maa, jossa he syntyivät ja elivät kätkee parhaitten poikainsa työn pääomanaan, josta seuraavat vuosituhannet nauttivat korkoa. Aina elää se mikä elää ansaitsee, mutta unhoitus peittää kunnottoman ikuiseen pimeyteen.
* * * * *
Tuossa on rauniot ikuisen muurin, tuossa on jäänökset monien tuhansien kätten työstä — astukaamme hetkeksi tuon kiven varjoon; kaivakaamme esille muistojen unelmat. Älköön yö niitäkään peittäkö, ehkäpä tulevat sukupolvet älyävät tapausten melskeisen menon.
Tuossa, tässä ympärillä, jokapaikassa on maa peittynyt unheen usvahan.
Historian hengetär vetää verhon syrjälle.
Nyt muuttuu näköala:
Maa on aivan harvaan asuttu.
Metsä peittää tiheällä verhollaan sen pinnan ja tuhannet järvet lainehtivat tuhatvuosien rauhassa. Häiritsemättömässä levossa katselee metsän nopsajalkanen karja tuon ikuisen, asumattoman salon sydämmessä; suloisimmassa rauhassa uiskelevat lintuset järvien sinivesiä.