Aniharvoin saapuu joku lyhyt, tihrusilmäinen mies onkimaan kaloja kaukaisesta lammista. Hän on karvaiseen nahkapukuun puettu, rauhallinen ja hiljainen istuissaan kaatuneen puun tyvellä kaislaisen rannikon äyräällä. Tuhansia haarasarvisia nautoja lypsää hän mieluimmin, niitten maito, liha ja juusto on hänelle kylliksi. Ainoastaan joskus pistää hänen päähänsä käydä koettamassa kalaonneaan kaukaisessa lammissa salon synkässä kohdussa. Mutta asuntonsa hän kivistä kiukaanmuotoiseksi rakentaa; naapureistaan ei hän paljoa tiedä, ne ovat kovin etäällä hänestä; tilaa on kyllä ja laitumia tarvitsevat tuhantiset laumat; varsinkin talvella kun sammalia lumen alta etsivä peura tarvitsee avaramman alan.
Näin elelee ensimmäinen asukas Suomen niemellä; pienet ovat hänen vaatimuksensa, vähäisen muokkaa hän luonnon ikuista emoa: hänen elältäjänsä on peura.
Hän on Lappalainen.
Aikaa kuluu.
Yhä lukuisammaksi käy kiukaitten luku, yhä pienemmäksi tila ja ahtaammaksi ala Suomen eteläisessä osassa.
Siirtyy silloin osa pohjoisemmaksi; yhä laajemmalle kaartuu Lappalaisen asutus; mutta vielä on rauhassa neitsyellinen luonto, vielä sen utaret venyttelemättä. —
Silloin näkyy idästä päin sininen savu, korkealle kiehtoilee se kirkkaana kesä päivänä. Mitä se on? kysyy Lappalainen peuraltaan; mitä tietää suunnaton savu idän ilmalla? Suuri se on kiukaan savuksi, liian suuri noentalaisenkin nuotiotuleksi. —
Arvelee, ajattelevi siitä koko Lappalaisheimo, vaan ei saa selvää kukaan, ei edes noitarumpu.
Tuleepa viimein paimen, joka on kaukana käynyt, kulkenut soita, kulkenut maita yli vesien ja vuorien. Hän sanoo ja nimeääpi: jo tiedän kun tiedänkin tuon tulen, savun synnyttäjän. Se on kasken palo; suuren suuri salomaa, ja tiheä läpipääsemätön metsä kasvoi ja pedot, metsän vikkelä vilja häiritsemättä elostelivat, se on maahan kaadettu ja kokonaan palamaan sytytetty.
Kuka on sen rohjennut tehdä? Kysyi sokia lappalais-eukko, joka oli kuuluisa loihtutaidostaan. Hänen peuransa ensi-vuonna ruttoon kuolkoot. Heillä ei peuroja ole, vaan elävät aivan omituisesti, sanoi paimen. Teroitetuilla kivillä he metsän vähitellen kaikki noin maahan kaatavat ja polttavat ja tuhkaan, siihen pieniä jyviä sirottavat, tuosta, he sanovat, nousee tuhantinen touko, sato, vilja tai miksi he sitä sanovat. Niitä jyviä he sitten keittävät, siihen vähän suolaa panevat ja niin syövät. —