Sitä paitsi on heillä toisenlaisia, pyöreitä, punaisia siemeniä, joita he myös kylvävät. Niistä he sanovat kasvavan kakkoja, pieniä, pyöreitä kakkoja, jotka he nauriiksi sanovat. He hautaavat ne kuoppaan, panevat kiviä päälle ja kivien päälle he tekevät valkean; näin he saavat mitä he nimittävät naurishaudaksi. —
Mitä väkeä ne ovat? kysyi lappalais-vanhin.
He nimittävät itseään Hämäläisiksi. Puhuvat kieltä, jota minun oli vaikea käsittää; laulavat kauniita lauluja ja kertovat tuhansia tarinoita.
Joka vuosi siirtyvät he yhä tännemmäksi; ensi kesänä tulevat he jo tälle paikalle.
Huu! he hävittävät meiltä sammalet ja ryöstävät meiltä porot. Mennään pois! huusi lappalais-eukko.
Onko heitä paljon? kyselevät miehet.
Paljon, paljon; aina enemmän tulee heitä, mitä edemmäksi menee. Miehet käyvät uutterasti metsästämässä, tappavat karhuja, kuni leikillään ja juoksevat kilpaa susien kanssa.
Koreita, nopeita ja väkeviä kaikki, paljoa suurempia kuin me.
Oi — oi! huokasi noita-eukko. — Kyllä tulee hirveät ajat. Kenpä se olisi tuhkana tuon pyhän pihlajan juurella. —
Pieneksi kyllä tämä laidun on käynyt ja sammalistakin pian tässä puute tulee; tuolla kaukaisella ilman-rannalla, missä talvi-illoin nuo punertavat tulet välkehtii, siellä sanotaan paljon sammalta olevan. Siirtykäämme vähäisen sinnepäin, puheli lappalais-vanhin. —