Mutta, koska ainoa ja suuri
Jumala ja luonnon luova Herra,
Itse ilmestyypi, ilmoittaapi,
Mit' ei milloinkaan vois ihmisnero
Keksimällä keksiä, kun Luoja,
Kaiken alku, Oleva ja Ollut,
Ijankaikkinen ja loppumaton
Käsittämätön ja kaikkivoipa
Ilmestyksen kautta ilmi tuopi
Pyhän tahtonsa ja ihmiseltä
Kuuliaista palvelusta vaatii,
Silloin ihminen ei kuulla tahdo;
Silloin Jumaluutta ainoata,
Joka laskenut on perustuksen
Luonnon rakennuksen, rajapiirit
Vetänyt — ja itse ihmishengen
Sytyttänyt omast' elostansa,
Häntä silloin uskoa ei tahdo
Halpa ihminen — vaan kallioille
Nousee, vihantain puitten alle
Astuu, uhriansa suitsutellen
Luonnonvoimille, ja kuvan luopi,
Jonka loiste, taitavasti tehty,
Omaa tekijäänsä ivaileepi.
Kumma tämä ihmisen on oikku:
Eikä viisahaksi tämä kansa
Konsa — eikä paremmaksi muutu.
Sillä niin jo sama niskoittelu,
Sama vastahakoisuus ja kiero
Kankeus ja kuuliaisen hengen
Puute oli heillä, koska nöyrä
Moses Herranpalvelija johti
Heitä orjuudesta Egyptistä.
Kas, nyt tuolla näen Herran vuoren
Horebin, sen tuimat lumihuiput,
Joilla pilvessä ja tulenliekin
Patsahassa Herra puhutteli
Häntä, pimeyskin tulta iski,
Pimeäksi sydän-päivä muuttui,
Koska Herran kunniasta taivas
Täytettiin ja järähteli vuori,
Järähteli, huokaeli tanner,
Salamoitsi paksu, synkkä ilma,
Pimeys niin synkkä, josta loiste
Polttavainen, kirkkaus ja liekki
Leimahdellen, pilvenhulpioita
Punahohtehessa, kulta vyöllä,
Mustan, ammottavan, äärettömän
Kuilun syvänteestä välähdellen,
Huuhtoeli; vuori, vavahdellen
Perustuksiansa myöten, halkes,
Kallio, kuin lasipallot, lensi
Kappaleiksi; mutta ääni Herran
Jylisten ja pauhaten, kuin koski.
Taikka pitkäisenä jyrähdellen
Pyhät laki-sanat, liiton-sanat
Lausui, lausui kaiken kansan kuullen,
Kansan, joka seisoi vuoren alla,
Vapisten ja hiljaa rukoellen:
Sillä Herran kiivauden ääni,
Tulen liekki pimeyden yöstä,
Sekä vuoren värinä ja suuri
Soiton pauhu kansan peljästytti.
Silloin tunsit Jumalasi, kansa!
Silloin majesteetin kaikkivoivan
Eteen maahan lankesit ja nöyrä
Herran-palvelija Moses yksin
Astui vuoren vapajavan päälle
Astui pilven mustaan iki-yöhön:
Siinä yössä valkeus on Herran,
Siinä kätkee kuolevaisen silmän
Nähtävistä kuolematon Luoja
Suuruutensa, jonka kirkkautta
Elävin ei silmin nähdä voisi.
— Voi! Kun muistan työsi suuret, Herra!
Joita tämä kansa, orjuudesta
Kulkiessa koki, koska aallot
Kuohuvaiset nieli ratsujoukot
Faraonin, mutta sinun kansas
Kastumatta kulki aallon halki,
Koska torven pimeydess' itse
Tulipatsahana liehuvaisna
Kirkkautes johtajaksi annoit,
Taikka päivin, pilvivaunuiss' ollen.
Mustan peittehesi oppahaksi
Kautta korven hiekkameren kuivan,
Joss' ei tietä ollut, tieksi tehden
Jäljettömän erämaankin aavat;
Pieni, niinkuin hiekkajyvä maassa,
Jossa hiekka, tuhatmiljoonissa
Lukematon, määräämätön, aina
Karttuu, meren tuoden varojansa
Näkymättömiä helmass' aallon.
Niin on pieni ihmislapsi myöskin
Sinun kaikkivaltaas verrattuna,
Joka sanoi: ja se tapahtuupi,
Käsket vainen: niin se on jo tehty.
Kuitenkin tää kansa, jossa kaiken
Ihmissuvun taidan tutkistella,
Nähdä oman povenikin taidan,
Tämä kansa on, kuin hullun koiran
Purema, mi raivoisasti syöksyy
Avosilmin turmioonsa, nauraa,
Itkee, huutaa, hyppelee ja soittaa
Ilolaulujansa, repiessä tuskan
Tuiman sydänmunasia: kaikki
Maa ja taivas vainen pyörii, kiertää
Silmiss' onnettoman, kun hän viimein
Raivopäisnä kosken kuohuvaisen
Vaahtovaippaan peittää tuskiensa
Raateleman rinnan, taikka meren
Möyryväisen ärjy-aaltoon hautaa
Haavat, joit' ei paranna, ei poista
Taito haavurin, tai rohtoniekan.
— Sillä aina yhtä kovakorva,
Aina yhtä typerä ja hurja
Ollut on ja on tää kansa nurja.
Vaikka Moses sille taivaan leipää
Herralt' antoi, taikka paahtehessa
Virvokkeeksi vettä kalliosta,
Taikka Josua kun julmat voitti
Pakanat ja miekan terä särpi
Verta Midianin, Amalekin,
Koska Gideon ja Jefta uljas
Päästi heidät orjan ikehestä,
Taikka Samuel kun Saulin heille
Kuninkaaksi voiteli, ja David
Goliatin surmas, veri vuosi
Vihollisten — kaikki nämät nähden
Kansa, kuni konsa umpisilmä,
Herran käskyt unhoittaapi: surma
Musta surma jo on niellyt kaikki
Profeetat — ma yksin heiltä pääsin.
Oi, ma kuolla tahdon; kansan hurjan,
Kun ei kuule varoitusta Herran
Tuomiota kuulla täytyy kerran.
II.
Elias (Samassa asennossa).
Katsellessain tuossa Herran vuorta,
Jonka kiirehellä lumivilla,
Tuhkaharmaa hartioilla pilvi
Läikkyy, — muistan vuorta Juutaan maassa,
Muistan Hermonia. — Kuinka armas
Sit' on nähdä, koska aamun kultaa
Aurinkoinen kylvää harjanteille,
Joille härmätimanttien loiste
Luopi kukkaa vitivalkeaista,
Taikka yöhyt antaa jäiset ruusut,
Joit' ei konsa päivän säde lämmin
Sulaa, taikka lounas-tuuli liehdo;
Kuinka kirkas valkeainen otsa
Kohoaapi sinitaivahalle,
Eikä pilvihuntuun konsa peity,
Niinkuin alempana vuoriryhmät,
Joita synkkä, paksu pilvi verhoo.
Sitä muistan; vielä muuta muistan:
Muistan laakson jylhän, mutta kainon,
Ihanaisen, vaikka musta peite
Varjo ikitumma varjostaapi
Lehmuksien kätköss' alla vuoren
Kumpuavan veden kulta hetteen,
Jonka silmä kirkas kuvastaapi
Kuoren valko-otsan — lehdon tumman
Muistan tuon, joss' aina soittaa tuuli
Suhistellen sadun kanteleista,
Aina laulaa linnut öin ja päivin.
Siellä monta monituista kertaa,
Poika ollen pieni, pilpatellen
Kävin kanssa emoseni armaan,
Jonka sini-silmäss' avotaivas
Loisti pilvetön, kuin sydänpäivä,
Mutta otsan kirkas valkopinta
Valkeampi lunta Hermonilla.
Oi, mä silloin olin lapsukainen,
Vähän tiesin; mutta armahainen
Äiti koska rukouksen siivin
Ylentyä surun taakan alta
Tahteli, hän aina sinne riensi,
Siellä tammen, taikka lehmusmetsän
Ikirauhaa henkiessä sitten
Polvistunna heitti huolten taakan:
Silmä harhaellen Hermonilla,
Ikikirkkautta kohti nousten,
Aatos maassa, jossa uppo-outo
Kaikk' on puutos, vajavuus ja murhe.
Silloin minä hänen rinnallansa,
Katseheni kau'as Hermonille
Teroittaen, itkin, kun hän itki,
Iloitsin, jos riemua hän nautti,
Noin kun eli emo; kun hän kuoli,
Muistin häntä: kuten hänkin, riensin
Lehdon helmaan, rukoilin ja itkin.
Vaan kun itkin, katso, kirkkautta
Kuvasteli loiste Hermonilla.
Minä miehistyin ja povessani
Heräs outo voima, uusi into:
Kirkkautta kautta kyynelteni
Kimelteli paiste Hermonilla.
Oi! jos voisin olla suuri, uljas
Niinkuin vuori, jonka valko-otsa
Ain' on yhtä pilvetön ja kirkas,
Yhtä korkealla taivahalla,
Sieltä tyynest' aina alas katsoo
Pientä, pilvellistä vuoriryhmää!
Niin mä silloin aattelin, ja: katso!
Taivas välähti ja tulta iski,
Tanner vankka vavahteli — Herran
Äänen silloin kuulin ensi kerran.
Peljästynyt luonnon säikähdystä,
Tahdoin, kuten muinoin kerran Mooses
Paeta ja piilouta luota
Jumalan — kai ainiaaksi kuolla.
Mutta Herra minut kutsumalla
Profeetaksi, käski kuninkaille
Saarnata ja johtaa opetusta.
Näin ma tehtiin tomun halvan lapsi
Herran profeetaksi, saarnaajaksi,
Jonka vääjäämättä, väistymättä
Totuus julki lausuttav' on aina
Kuninkaille, kansain valtiaille,
Köyhimmälle aasinajajalle.