Tämän huomasi herra ennemmin, kuin rouva; vaan hän ei tahtonut sitä rouvalleen sanoa. Hän teki, mitä ei kenenkään pitäisi tekemän, hän lainasi, voidakseen elää niin ett'ei jyrkkää käännöstä syntyisi.
Minä maksan sen pian lisätoimillani, ajatteli hän. Mutta nuo lisätoimet eivät koskaan tuottaneet kylliksi. Velka kasvoi — ja perhe kasvoi. — Jo oli näin kau'an aikaa eletty, kun rouva huomasi herransa laihtuvan, käyvän surulliseksi, eikä juuri koskaan iloitsevan. Syytä tähän ei hän tiennyt; eikä tuo herkkätunteinen herra voinut sitä hellälle puolisolleen sanoa.
— Minä kyllä näin kuinka asiat olivat huonot. Joka kerta kun vieraita tuli, istuin minä kuusessa ja kuiskasin: "hu — huu — kassa: huu — hu kassa!" Mutta ei kukaan heistä kuullut oikeen; jotkut ymmärsivät puoleksi ja jäivät pois — vaan ei kukaan auttamaan ryhtynyt. Niin kului vaikea vuosi.
Elämä ulkonaisesti oli aivan entisellään, mutta sisällinen haaksirikko oli joka hetki tulossa. — Se tuli — hirmuinen.
Oli taaskin yö; kuu paistoi, mutta nyt lumikentälle kylväen loistettaan.
Yksinään valvoi makuukammiossaan rouva. Kynttilä valaisi hänen surun vaalentamia kasvojaan. "Voi kuinka minua levottomuus painaa! Ei uni sulje silmääni, eikä rauha rintaani nukuta. Voi Arvo; missä olet … missä!
"Minä pelkään — he ovat hänet vieneet nuo julmat rahamiehet — velkavankeuteen! vankeus — mikä kamala ajatus!" —
* * * * *
Vaan kaukana, kaukana pohjoisessa istui synkkänä, liikkumatonna, tuijottaen eteensä kuni tunnoton, — herra vapaaherra. Vankeudessa ei hän ollut; mutta vapautta — vielä suurempaa vapautta hän halusi. Kau'an oli hän taistellut, kau'an turhaan pyrkinyt eteenpäin. Nyt tahtoi hän särkeä tämän pienen rajan, joka eroittaa elämän ja ijäisyyden. —
Mitä oli siellä odottelevana, oliko elämä yhtä kitsas kuin täällä, vai oliko paljoa kitsaampi. — Niin, olipa kumpi tahansa, saihan sen toki alusta alkaa. Näin mietiskeli hän. Äkisti tempasi hän seinältä valmiiksi varatun ampumakalun — yks väläys vaan — ja hän oli alkanut alusta.