Laukaus kuultiin — kuultiin aina etelään saakka, jossa istui kalpeana rouva. —
Hän pyörtyi ensin; tajusi sitten koko tilansa surkeuden ja tahtoi yksin alkaa alusta täällä. "Minä olen uneksinut elämäni suloisen puolen," sanoi hän, "nyt alkaa sen todellinen puoli. Minä osoitan olevani yhtä suuri kuin hän, vaikka en seuraakkaan häntä hautaan."
Hän alkoi elämään todellisesti. Kaikki vieraisilla käynnit, kaikki liehakoitsevat hienoudet, kaikki turhamaiset tavat jäivät sikseen. Ei enää lyöty leikkejä alinaikaa, eikä ujosteleva ritariparvi polkenut karkeloissa permantoa — kaikki tuo oli kuni pois puhallettu. Työtä, varsinaista elämän askaretta teki nuori ja vanha. Kaikki oli liikkeellä aamusta iltaan, valveella päivät ja levolla yöt; ja kumma kyllä! tämmöinen elämä ei tuntunut kuolettavan ikävältä. Ei koskaan tarvinnut vaivata päätään, millä itseään huvittaisi, aina oli aika kallista, aina päivät lyhyviä. —
Eikä yölläkään puuttunut suloinen uni, joka valoi väsyneihin jäseniin levon makean; tuo muinoin niin rauhaton rinta tyyntyi uuvuttavissa ponnistuksissa: se aaltoili kyllä kuni ennen, mutta sen aallot eivät elämää tuskalla täyttäneet: he antoivat tarpeellista tasapainoa olemukselle. Monena kirkkaana kuutamo-yönä tunkiu minä sisälle avaimen rei'ästä levittämään lahjojani tuolle rasitetulle ja silloin löysin hänet sikeästi nukkuvana rauhan vuoteella. Ainoastaan eräänä kesä-yönä — se oli heidän kihlauksensa vuosi-yö — tapasin hänet valvehella. Surullisena, mutta vakavana, tarmokkaana istui hän katsellen ulos akkunasta, tuonne hiljaisesti värehtivälle merelle.
"Minä muistan" — hän lausui, "kuinka onni hurmaavalla ilollaan huumasi järkeni.
"Elämä! mitä olet sinä? Jakso vuoria, aika, jonka kuluessa on kestäminen, mitä osaksemme suodaan. Se on onnellinen, joka tyynesti kaikki kestää — se on viisas, joka vähimmin riehuu. No, — mihin auttaa ihmisen ponnistus ja puuha. Ei tuumaa eteenpäin määrätystä rajasta. Mikä on se, jota onneksi luulemme? Mielikuvitus, jonka luomme itsellemme, vaan jonka todellisuutta emme koskaan saavuta. Mikä on oikea onni sitten? Henkemme tyytyväinen työskentely; minä hupsu! Luulin saavani onnen työttömässä nautinnossa: Onni on työtä tekevässä uhrauksessa. Minä rakastin itsekkäästi — minun mielikuvitukseni, minun elämäni varhainen kasvatus — kaikki olivat apuna luomassa virvatulia, ennakkoluuloja, joita vaan tuo rautakoura todellisuus on voinut vaivoin kukistaa. Elämä on elämää s.o. eläminen on kokemusta. Ne jäljet, jotka jäävät henkeemme siitä; mitä maailmassa koemme — ne ovat elämämme historia. — Mikä yhteys, mikä sopu-sointu niillä jäljillä on, siitä riippuu elämämme tehtävä. Minkä tehtävän olemme suorittaneet, siitä riippuu ihmisarvomme. Ihmisarvo, oikea arvo ilmestyy vasta kuoltuamme. Vasta se, mikä jää jälelle, kun erehdysten vaahto ja intohimojen vääräänsaattama ponnistus, voima, mitä on käytetty turhaan arvottoman aikaan saamiseksi, oikean ja ylevän sijasta, — vasta sitten kun kaikki tuo on kulunut pois, jää oikea arvomme kirkkaana jälkimaailman katseltavaksi. Mitä siis maksaa tuo silmänräpäyksen kestävä tunteitten kuohu? Oikeastaan ei siitä pitäisi ihmistä onnettomaksi päättämän, että hän on saanut paljon vasten-mielisiä kokemuksia, vaan siitä, että ne kokemukset eivät ole häntä voineet opettaa, että hän on sortunut niitten painosta ja unhoittanut pyrkiä eteenpäin. — Olenko minä onnellinen? Sen saa tulevaisuus päättää…" Hän kävi levolle.
Kului vuosia; aika vieri yhä edelleen. — Jopa silloin eräänä iltana — talvi-aikaan, ajoi kaupungista nuori herra kartanoon. Uteliaisuudesta pilkistin minä sisälle, sillä monta, monta vuotta oli siitä kuin täällä kävi vieraita, varsinkin talvisaikaan. — Olipa nyt kuin entiseen aikaan. Suuri sali oli valaistu, huonekalut järjestyksessä, kuvat kohdallaan, kaikki oli kuin vuosikymmeniä takaperin. Se eroitus vaan oli, että ainoastaan yksi ihminen oli tuossa suuressa salissa. Se oli rouva itse. Hän istui nojallaan sohvalla yhtä mukavasti, yhtä uljasna, kuin viisikymmentä vuotta sitä ennen. Ainoastaan kasvojen piirteet olivat kurttuisiksi käyneet ja hiukset hopeavalkeiksi. Tyyneenä, levollisena, kuin hallitsijatar hän istui. Ei ääntä, ei sanaa hänen huuliltaan kuulunut. Silmä vaan välistä harhaili ovea kohden. — Silloin aukeni ovi — sisälle astui mainittu nuori herra. — Nöyrästi astui hän ja kumarsi — rouva nousi, tervehti ja vaipui takaisin paikallensa. —
"Äiti!" aloitti nuori herra.
"Herra!…" katkaisi rouva. "Te olette rikkoneet pojan velvollisuuden
— Teillä ei ole äitiä." —
"Minä olen rikkonut — mutta sen olen tehnyt rakkaudesta."