»Jehovah, oi suuri!
Mikä kohtalo!
Olit ennen kansas
Kilpi, aurinko.
Miksi kasvos peität,
Jätät sortumaan —
Pakanoille heität
Kansan sekä maan?»
Valju varsi horjuu,
Ääni värisee,
Mutta mieli tyyntyy,
Sydän rukoilee.
Nousten astahtaapi
Jonkun askelen,
Sitten lausahtaapi
Puoli-äänehen:
»Kallis kansa, sulle
Itsen' uhrajan —
Jumalalle uskon
Elon' armahan.
Rakkaus ei tunne
Rajaa uhrissaan:
Kaikki — itsensäkkin —
Antaa kokonaan.»
(Laulaa:)
»Aurinko ei noustessansa
Puhjetess' ei ruusunen
Kaunihimpi, kuin on lempi
Sytytetty ihmisen.
Katselinhan aurinkoa
Nousevaista Jehovan —
Sytytti se povessani
Tulen sammumattoman.
Kastelinhan ruusuani
Aamuin, illoin itkien,
Kunnes puhkes rintanani
Täysi lemmen kukkanen.
Nouse lempi, liehu liekki
Polttavainen, puhtahin!
Kuluttele kuonat kaikki
Sydämmestä Esterin!»
III.
Äänetönnä Kserkses
Istuu mietteissään,
Kulta valtikkaansa
Nojaa päähyttään.
Silloin arka, valju
Ester ihana
Astuu ujostellen
Avo-ovesta.