Siis taisteluun tämä lippu vie
Ja, vaikk'ei polkumme veritie,
Se tuima taistelu on,
Mi aina voimia jännittää,
Ja työtä, tarmoa kestävää:
Siis ollos horjumaton!
Ja sehän oikeet' on elämää,
Miss' aate aattehen synnyttää
Ja alati taistellaan:
Ja mitäs siitä, jos uhrataan
Tää elo, jos vaan kuollessaan
On varmana voitostaan.
Jos kerran elää ja kuolla saa
Ja työtä tehdä ja rakastaa
Ja vielä on isäinmaa:
Mit' oisi onnea suurempaa
Maan lapsen halvan saavuttaa!
Oi Suomi, Synnyinmaa!
Siis työhön, veikkoset, lippu tää,
Kuin verikirjoitus yhdistää
Näin voimat ja virkahtaa:
Ken kurja pettäen horjahtaa,
Sen immet inholla kiroaa,
Ja koko synnyinmaa.
Henrik Vergeland.
(Hänen kuvapatsaansa juurella, v. 1885).
Sa suureks olit syntynyt
Ja suuri henkes särki
Kaikk' ajan ahtaat sitehet:
Otsalles ikijärki
Soi neron valta seppeleen;
Kun silmäs salamoitsi,
Maailmat uudet kangasti:
Ne laulu esiin loitsi!
Syvältä sielus ounasti
Ikuisen kauneuden
Rajattomassa meressä,
Ja hengen puhtauden
Rajoissa riemun kukkasmaa
Ol' aavalt' auki Sulle,
Kuin armo aava taivahan
Jumalan valitulle.
Maa myöskin — halpa ainiaan.
Suurt' ei voi arvostella,
Se tuskin heidän hautojaan
Uskaltaa kaunistella —
Sull' antoi paikan kunnian —
Rivissä sotarinnan,
Sait taistelussa sortua
Takeeksi voiton hinnan.
Epaminondas kuollessaan
Julisti päivää voiton —
Niin, Vergeland, Sa Norjanmaan
Kultaisen aamukoiton
Valossa läksit Tuonelaan,
Työn tehtyäsi suuren;
Sa johdit kansas sydämmeen
Sivistyskukan juuren.