»On, Mikael, ja ihmeellinen,
Ääretön ilosanoma,
Mi itse Tuonen kartanoissa
On synnyttävä riemua!»
»Oi, Gabriel, mik' olla voisi
Niin suuri ilosanoma,
Mi synninmaahan valon loisi
Ja kuolemahan eloa?»
»Se rakkaus on palveltava
Jumalan kurjiin syntisiin:
Se mahdoton on aateltava:
Mut ihmisille annettiin
Jumalan poika ainokainen —
Hän syntyy neitseen kohdussa —
Ja pian kasvaa pienokainen:
Jumala ihmis-lihassa!»
»Oi, onko totta? mahdollista?
Näin onko voinut Jehova
Rakastaa kurjaa vihollista,
Ihmistä vastahakoista?»
»Niin totta kuin ma Jehovalta
Sain käskyn tämän ilmoittaa….
Pian särkyy ota kuolemalta
Ja synnin valta raukeaa.»
II.
Myöhemmin Betlehemin laitumella.
Hiljaa — Oi, niin hiljaa kaikki!
Karjankellot hiljalleen
Kilkahtavat silloin tällöin,
Paimenet kun laumalleen
Öisen hetken uhrannehet
Valvoo — aatos ennättää
Kau'as: henki rukouksen
Siivin ylös lennähtää.
Silloin — katsos! Välähdystä
Tätä kirkkaan salaman —
Ukkost' ei vaan kuulu — mistä
Loiste tuo? — ja hehkuvan
Valokehän ympäröimät
Miehet! Paimen valvojat
Vapisevat — äännetönnä —
Pelvon maahan naulaamat.
»Älkää peljätkö, mä teille
Suuren ilon ilmoitan —
ihmiskunnallekkin.» —
Enkelinen Jumalan
Lausuu: »Teille tänäpänä,
Vapahtaj' on syntynyt,
Luojan kädet kapaloihin
Seimess' ovat käärityt!»