"Ole vaiti, Taneli", sanoi se, "pidä sinä vain huoli omista asioistasi äläkä sekaannu toisten tehtäviin."
"Mutta minusta tämä osittain kuuluu minuunkin", sanoin minä.
"Hiljaa, Taneli", sanoi se, ja silloin minä vaikenin.
No, mihinkäpä olisimme vihdoin saapuneet, jollemme itse kuuhun.
Sitä ei voi nyt nähdä, mutta sen kyljestä pistää esille sirppi, niin oli asianlaita ainakin minun nuoruudessani — tällä tavalla (ja Taneli piirusti kepillään kuvion maahan).
"Taneli", sanoi kotka, "minä olen väsynyt tämän pitkän lennon jälkeen, en voinut ikinä luulla, että matka olisi näin pitkä."
"Ja armollinen herra", sanoin minä, "kuka herran nimessä käski teitä lentämään näin kauas — minäkö kenties? Minä sekä kerjäsin että pyysin ja rukoilin teitä pysähtymään puoli tuntia sitten."
"Ei maksa vaivaa siitä puhua, Taneli", sanoi se, "minä olen peräti väsynyt, ja sinun täytyy nousta selästäni ja istua kuuhun siksi aikaa kuin minä levähdän."
"Vai niin, minunko pitäisi istuutua kuun sakaralle, tuollaiselle pienelle ympyriäiselle kappaleelle, sekö on tarkoitus? Siitähän minä siinä silmänräpäyksessä luiskahtaisin alas ja iskisin itseni kuoliaaksi ja musertuisin; ei, sinä olet ilkeä, halpamainen petturi, juuri se sinä olet!"
"En suinkaan, Taneli", sanoi se, "tartu sinä vain kuun kyljestä pistävään sirppiin, niin voit kyllä siinä pysyä."